Naista ei kuunnella, naista katsotaan

Emilie Pine, Tästä on vaikea puhua. Atena 2020.

Emilie Pinen esseekokoelma Tästä on vaikea puhua, kertoo hänen oman elämänsä kipukohdista. Kaikissa kuudessa pitkähkössä esseessä kuvataan Emilie-nimistä naista.

Ensimmäisessä esseessä Emilie hoitaa isäänsä sairaalaan, toisessa hän yrittää tulla raskaaksi, kolmannessa aiheena on vanhempien avioero, neljännessä omat verenvuodot ja ihokarvat, viidennessä nuoruuden epätoivo ja kuudennessa työ yliopiston naislehtorina.

Isän sairaalaan kuskaaminen kuuluu tietysti lasten tehtäviin, mutta tässä tapauksessa kertomukseen syntyy tiettyä ristiriitaa sen takia, että isä on aikoinaan jättänyt perheensä, juopotellut koko ikänsä ja elänyt vain itselleen. Kuitenkin isä on isä ja esimerkillään hän on saanut tyttärensä innostumaan kirjoittamisesta, sillä kirjoittamalla maailmasta saa selkoa, sitä voi hallita ja siitä saa irti jotain arvokasta.

Jossain vaiheessa useimmat naiset alkavat haluta lasta, niin Emiliekin. Hän joutuu kuitenkin melkoiseen pyöritykseen, kun vauvaa ei ala kuulua. Hän kulkee tutkimuksista ja hoidoista toisiin, syö lääkkeitä, ja he yrittävät miehen kanssa yrittämästä päästyään kelloa ja almanakkaa tuijotellen. Tämä projekti puuduttaa molemmat ja samalla heidän hyvän suhteensa. Hienosti kuvattu kujanjuoksu.

Emilie oli viisivuotias, kun hänen vanhempansa muuttivat erilleen, Irlannissa ei tuolloin saanut avioeroa. Emilie kuvaa sitä, miten vanhempien suhde muuttui vuosien mittaan, miten lapset toimivat välittäjinä ja viestinviejinä näiden välillä.

Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista kuvaa sitä, mitä kaikkea nainen joutuu tekemään ja sietämään, kun yrittää elää naisenelämäänsä. Kuukautiset ovat tietysti yksi juttu, mutta toinen on ihokarvat. Miten niiden kanssa pitäisi menetellä? Pitääkö niitä ajaa koko ajan vai antaa rehottaa? Ja mitkä kaikki paikat pitäisi ajaa. Millainen naisen pitäisi olla, jotta hänet hyväksytään tähän maailmaan?

Jotakin minusta essee jatkaa naisen elämän puntarointia, mutta nyt lähinnä nuoruudessa. Emilie saa koulutyttönä päähänsä olla syömättä. Hän laihtuu langanlaihaksi, mutta kukaan ei huomaa. Hän päättää olla myös nukkumatta ja pyörtyilee koulussa. Hän päättää pinnata koulusta, hän rupeaa juomaan, käyttämään huumeita, elämään alaikäisenä miesten kanssa. Kukaan ei huomaa. Hänen annettiin vain olla.

Yliopiston opettajana Emilie opettaa etenkin naisopiskelijoita kysymään ja kyseenalaistamaan, mutta huomaa samalla itse naispuolisena lehtorina nielevänsä loukkauksia ja vaikenevansa. Hänen luentonsa saattavat käsitellä tapoja, joilla naiset saadaan vaikenemaan, mutta hän itsekin vaikenee, vaikka pitäisi huutaa.

Naisten puheen mitätöinti on niin syvällä yhteiskunnassa, että sitä ei yksi sukupolvi saa kitkettyä. Ei aina jaksa puuttua. Naisen pitää olla kaunis, karvaton ja hoikka. Jos hän täyttää nämä vaatimukset, ei hänen tarvitse edes sanoa mitään. Häntä katsellaan.

Emilie Pine kirjoittaa aiheista, jotka ovat tuttuja kaikille naisille. Emilie kirjoittaa itseään säästämättä häpeästään ja peloistaan, niin läheltä, että näihin tuntemuksiin on helppo samaistua. Kirjaa oli helppo lukea. Tästä kiitokset myös suomentajalle Karoliina Timoselle.

Ritva Sorvali