Puolalaisia tarinoita etenkin naisten näkökulmasta
Olga Togarczuk, Päivän talo, yön talo. Otava 2004. Nobel-voittaja 2018.
Päivän talo, yön talo kuvaa katkelmia Puolan historiasta ja ihmisistä. Siinä on muutama toistuva henkilö kuten minä ja Marta ja muutama muu, mutta pääosin kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista. Paitsi henkilöistä kirjailija kertoo myös heidän unistaan.
Paitsi että unia kerrotaan, niitä myös analysoidaan. Kun kirjan minä laittoi lehteen ilmoituksen, että hän kerää unia, ihmiset yrittivät myydä niitä hänelle. Hän ei ruvennut ostamaan unia vaan toteaa, että unilla ei luontonsa puolesta ole mitään tekemistä rahan kanssa.
Tämä romaani on siis ensisijaisesti filosofinen romaani. Jossain vaiheessa Marta puhuu matkustamisen hyödyttömyydestä. Matkoilla ihminen ei näe mitään, koska hänen pitää koko ajan miettiä, onko hän oikeassa paikassa, milloin juna lähtee, mihin hän menee seuraavaksi. Hän ajattelee koko ajan itseään. Kotona näkee eniten, kun siellä voi unohtaa itsensä.
Kirjassa tehdään ruokaa ja siinä on myös muutama ruokaresepti. Kirjailija näyttää olevan erityisen mieltynyt sieniin. Sienistä on oma luku Sieneys, jossa minä kertoo, että jollei hän olisi ihminen, hän haluaisi olla sieni: ”Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahanenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet..”
Monesti toistuva aihe on pyhimys Kummerniksen elämäntarina ja sen kirjoittaminen. Kirjoittaja kuvitteli pyhimyksen elämään sitä elämää, jota hän itsekin eli, ja tällä tavalla hän ikään kuin herätti pyhimyksen henkiin. Pyhimys eli niin kauan kuin hänestä kirjoitettiin kuin elävästä kirjoitetaan.
Kirjailija kuvaa esineitä ja paikkoja kuin ihmisiä. Esimerkiksi kirpputoria pitävän rouvan käytetyt vaatteet ”olivat siihenastisessa lumpunelämässään ehtineet kokea kaikenlaista – muuttoja, kaappien vaihtoja, rikkinäisiä pesukoneita, liian kuumia silitysrautoja, omistajiensa lihomisen tai jopa kuoleman..”
Surkuhupaisa oli tarina second hand -miehestä, joka kuvitteli olevansa kopio tai väärennös jonkun jo aiemmin olemassa olleen uusinta, jonkun alkuperäisen uutuudenraikkaan olion korvike. Voi vain kuvitella millaista tämän miehen korvike-elämä oli.
Kirjassa toistuu ajatus siitä, että talo ja ihminen ovat toisensa sisällä, talo minussa ja minä talossa. Öisin talo muuttuu selvärajaisemmaksi, päivällä se muuttuu näkymättömämmäksi. Tämä teema on jo kirjan motossa, Kahlil Gibranin runon alkussa: ”Talosi on ruumiisi, mutta isompana.”
Huvittava on loppupuolen vanhuuden haikailu. Minä haluaisi olla yhtä vanha kuin Marta. Tuolloin hän saisi kokea: ”pitkät aamuhetket, suloiset, pitkäksi venyvät iltapäivät kun aurinko on liimautunut paikalleen kattojen ylle, raukeanhidas tv-sarja, kiinni-vedetyt verhot. Retki kauppaan – suuri tapaus jota kommentoidaan vielä lounaallakin.”
Päivän talo, yön talo on valtava järkäle tarinoita. Ne on kerrottu läheltä, usein humoristisesti ja ikään kuin uudesta näkökulmasta. Kirja yllättää yhä uudelleen ja tarina johtaa yleensä toiseen tarinaan. Mutta mikä on näiden tarinoiden yhteys, sitä en tajunnut. Minä ja Marta kuitenkin tämän tästä putkahtavat esiin.
Ritva Sorvali