Onko kaikki elämä arvokasta?
Riikka Pelo, Kaikki elävä. Teos 2019.
Riikka Pelon kirjassa Kaikki elävä on oikeastaan kaikki. Kirjan yli 600 sivuun mahtuu nykynuorten välinen koulukiusaaminen, somemaailman isku vasten kasvoja, nuorten murrosiän myllerrys, avioerolasten ahdistus ja vanhempien samanaikainen epätoivo. Nämä asiat ahdistavat Auraa ja hänen äitiään Elleniä. Ilmeisesti kaikki tapahtuu Helsingissä, sillä eihän meillä muualla ole esimerkiksi metroa.
Kirjaan mahtuu myös maahanmuuttajien epätoivoinen asema, josta Alanin tilanne toimii oivana esimerkkinä. Paperiton Alan piileskelee hyväntahtoisen eläkeläispariskunnan Arvin ja Aulin hoteissa, opiskelee suomea ja yrittää sopeutua Suomeen. Arvi ja Auli auttavat suojattiaan tekemään aina uusia hakemuksia, saamaan työpaikkoja ja lääkkeitä.
Kirja on jaettu 11 lukuun. Lukujen sisällä on ilmeisesti useampiakin uni, takaumia, muistoja. Esimerkiksi Alan muistelee jatkuvasti kotimaataan, perhettään, sisariaan, kieltään, uskontoaan ja kaikkea sitä kauheaa mitä hänelle ja hänen läheisilleen on tapahtunut. Auran tausta valottuu lopusta käsin Ellen-äidin näkökulman kautta.
Aivan alussa on äidin uni. Sen jälkeen mennään Alanin mukana dyykkaamaan ruokaa roskiksesta. Tämän jälkeen seuraa turhankin pitkä lomarantajakso, jossa tytöt Aura ja Sara tapaavat Larryn. Tähän jaksoon oli vaikea päästä mukaan varmaan osittain sen takia, että siinä tytöillä on tavallaan kaksi roolia, he ovat myös Candy ja Ingrid, C&I. Tämä nimien ja roolien sekamelska vaikeutti lukemista.
Vasta uimarantajakson jälkeen aloin päästä kirjaan sisälle eli aloin hahmottaa sen rakennetta, sitä että Alanin ja Auran tarina kulki rinnakkain, vuorotellen, ja että nämä siellä täällä kohtasivatkin toisensa. Kirjan lopussa molemmat ovat tahoillaan tutkittavana/hoidettavana, kiperässä tilanteessa. Tuolloin nostetaan esille myös kysymys, onko kaikki elämä arvokasta vai pitäisikö jonkun ottaa piuhat irti?
Kirjan lopulla kaikki kilpistyy Helsinki-Vantaa lentoasemalle. Sinne kutsutaan Auran äiti Ellen tulkiksi Alanille, siellä on Alania avustanut pariskunta Arvi ja Auli ja sinne on hälytetty paikalle melkoinen mielenosoitus. Sydänsairasta Alania ollaan nimittäin pakkopalauttamassa kotiseudulleen, jota ei liene enää edes olemassa.
Samanaikaisesti Helsinkiä koettelee rankkasade, joka saa vedenpinnan kohoamaan kaduille, kellareihin, pelloille ja jopa lentoasemalle. Vedenpaisumus vaikeuttaa liikennettä, joten kun esimerkiksi lentoasemalla aletaan tarvita lääkäriapua, avun saaminen kestää ja kestää.
Loppu on kaikessa kauheudessaan suorastaan karnevalistinen. Eri koulujen nuoret ovat pukeutuneet kuka miksikin jumalaksi, eläimeksi tai joksikin mielikuvitushahmoksi ja kaikki esittävät ohjelmaa, ainakin musiikkia ja tanssia. Tätä kaikkea ympäröi melkoinen mellakkapoliisiarmeija täydessä varustuksessa. Ja vesi saartaa kaikkia näitä.
Tässä lopussa nousee taas vahvasti esiin kysymys, onko kaikki elämä arvokasta, kenellä on valta kenenkin ylitse, kuka päättää toisten elämästä, vastaako kukaan mistään? Yksi kirjan iso teema on myös se, ketä kuullaan ja kuunnellaan? Kenen ylipäätään kannattaa puhua ja kenen kannattaa lopettaa puhuminen? Puhuminen onnistuu vain kielellä, niinpä yksi kirjan päähenkilö Ellen on kielentutkija.
Jos uimarantajakso olisi ollut lyhyempi ja selkeämpi, kirjaan olisi ollut helpompi päästä mukaan. Ja ehkä 600 sivua kaiken kaikkiaan on hieman liikaa jo pelkästään kädessä pidettäväksi, joten jokin muukin jakso olisi ehkä voinut olla hieman lyhyempi. Ei kuitenkaan kirjan viimeinen luku.
Ritva Sorvali