Käpykaartilaisen talvi Suomen metsissä
Simo Pajunen, Kaarti. Vakka & Kansi 2011.
Simo Pajunen kirjoittaa rintamakarkurista Aaro Leppäsestä ikään kuin tämän itse kokemana. Toipumislomalta palaava Aaro Leppänen ei menekään joukko-osastoonsa vaan häviää metsiin. Metsässä hän asuu lähes koko talven, syö marjoja, ampuu lintuja ja oravia, käy välillä hakemassa kotoaan äidin vaivihkaa sinne jättämiä ruokia ja sairastuttuaan hän hakeutuu kahden vieraan sisaruksen turviin.
Koko ajan lukija tavallaan pelkää kuinka Aarolle käy. Lukija samaistuu hänen nälkäänsä, kylmäänsä, likaisuuteensa, pelkoonsa. Käpykaartilaisen elämä ei ole ruusuilla tanssimista vaan jatkuvaa veitsenterällä taiteilua. Jossain vaiheessa Aaro esittää olevansa kuuromykkä, kun kaupasta pitää hakea jotain.
Sodan aikana kaikki aikuiset kunnonmiehet olivat sodassa, vain sairaat, vanhat ja lapset saivat vapautuksen sotapalveluksesta. Aaro vaikuttaa nimenomaan kunnonmieheltä, siksi hänen ratkaisunsa hieman ihmetyttää eikä kirjoittaja sitä pahemmin perustella. Hän oli haavoittunut ja palaamassa rintamalle toipumislomalta. Kenttäsairaalassa hän oli nähnyt nuoren tytön kuoleman, oliko tämä tapaus syynä hänen ratkaisuunsa?
Sotatalvena Aaro kohtaa yllättävän ystävällisiä ihmisiä, kuten vaikka jo mainitut kaksi sisarusta. Heti sodan päätyttyä kaikenlainen mustapörssi vielä kukoistaa, monella on tunnollaan laittomuuksia, joten Aaronkaan papereita ei niin tarkkaan syynätä. Hän saa työtä. Sitten Neuvostoliitto vaatii, että rintamakarkurit ja sodan aikana vankilassa olleet pitää vapauttaa. Niinpä Aarokin uskaltaa tulla paremmin ihmistenilmoille ja hankkiutua kotikyläänsä ilmoittautumaan nimismiehelle.
Mutta vaikka Aaron asema on virallisesti kunnossa, hän ei kuitenkaan koe olevansa kotikylässään toivottu henkilö. Kivi lentää ikkunasta sisään, häntä uhkaillaan muutenkin. Joten kun sisaruksilta tuleva kirje saavuttaa Aaron, on hänen helppo tehdä päätös, helppo vaihtaa maisemaa. Hän saa kodin, vaimon, lapsen, uuden elämän.
Simo Pajunen kirjoittaa käpykaartilaisen talvesta ilman moralisointia. Hän kuvaa yksinäisen pakoilijan elämää kylmässä talvessa, se ei ole kadehdittavaa. Rintamallakin oli tietysti omat vaivansa ja pelkonsa, mutta ikään kuin tämä olisi ollut vielä paljon hankalampaa. Ainoa isompi kysymysmerkki tässä kirjassa on se, että miksi juuri Aaron tyyppinen mies rupeaa käpykaartilaiseksi? Tätä asiaa olisi voinut käsitellä enemmän.
On hienoa, että kirjoitetaan myös muista kuin virallisista sankareista. Kaikki sota-ajan eläneet eivät todellakaan olleet tai halunneet olla kaukopartiomiehiä, tarkka-ampujia tai Molotovin coctailin heittäjiä. Jotkut halusivat olla sivussa tästä kaikesta. Aaro oli tällainen mies.
Ritva Sorvali