Nykyruotsinsuomalaiset muistelevat vainajaansa

Antti Tuuri, Aavan meren tuolla puolen. Otava 2018.

Antti Tuurin perushenkilöt, pohjalaiset, ovat muuttaneet tässä uudessa kirjassa Aavan meren tuolle puolen eli Ruotsiin. Monet ovat muuttaneet jo vuosikymmeniä sitten, heillä on lapsia ja lastenlapsia ja ruotsalaisiakin sukulaisia. Kirja kuvaa yhtä päivää, jonka aamuna Sauli kuolee. Sauli on 75-vuotias ruotsinsuomalainen, eläkeläinen, entinen Volvon työntekijä ja haitarinsoittaja.

Saulin sukulaiset tapaavat, muistelevat Saulia ja elämäänsä muutenkin, suunnittelevat hautajaisia ja perinnönjakoa sekä huolestuvat Saulin tyttärentyttären lapsen kouluun heitetystä polttopullosta. Tyttärentyttärentytär Elvira on myös kadonnut, hänen peräänsä soitellaan, ja osa sukulaisista ryhmittyy Elviran etsintään.

Aavan meren tuolla puolen on rakennettu muutaman näkökulmahenkilön varaan. Asioita katsellaan Saulin vanhimman tyttären Kaijan, tämän ex-miehen eli Saulin ex-vävyn Petterin, näiden tyttären Stinan ja lopuksi leskeksi jääneen Elinan kannalta. Kaikki nämä näkökulmat kertovat suomalaisten sopeutumisesta Ruotsin oloihin, ja siitä että osittain vieläkin koetaan, että ollaan ulkopuolisia, ollaan maahanmuuttajia.

Yksi Petterin kavereista nimittää puolestaan ruotsalaisia aboriginaaleiksi eli alkuasukkaiksi, ja nimityksen idea on se, että ei alkuperäisväestöltä voi täyttä vaatia, ei etenkään sen poliisilta. Poliisin kanssa joudutaan tekemisiin, kun tehdään rikosilmoitus Elviran katoamisesta. Elviran isä asuu Rinkebyn alueella, joka on tunnettu maahanamuuttajalähiö. Aiemmin se oli suomalaisten asutusaluetta, nykyään enemmän muiden maahanmuuttajien.

Tuuri kirjoittaa samalla tyylillä, millä hän on kirjoittanut Pohjanmaa-kuvauksensa. Hänellä on sommitellut ihmisten repliikit kappaleiden sisään, toinen toisensa lomaan tyyliin: ”Äidin mielestä Leenan ei pitänyt loukkaantua pikkuasioista, nyt kun isä oli kuollut ja Stinan tyttö kateissa. Antero kysyi, kuka oli Leo, ja oliko Leo maahanmuuttaja niin kuin Raul. Jouduin sanomaan, etten tiennyt…”

Vaikka joku saattaa olla pohjalaisista sitä mieltä, että he ovat puhumattomia, niin Tuurin pohjalaiset näyttävät puhuvan koko ajan. Nämä pohjalaistaustaiset ihmiset myös laulavat, olihan Sauli muusikko ja hänen vaimonsa Elina tanssiorkesterin solisti. Niinpä muistajaisissa myös lauletaan, etenkin kun Elinan helluntailaisystävät tulevan osanottokäynnilleen.

Ruotsalainen yhteiskunta tosiruotsalaisineen, ruotsindemokraatteineen, erimaalaisine maahanmuuttajineen ja eri-ikäisine ruotsinsuomalaisineen tihkuu läpi tästä kirjasta. Kun aamulla leskeksi jäänyt Elina kävelee ja kuulostelee yöllistä taloaan, hän kertaa samalla suhdettaan Sauliin, asettaa itsensä uuteen asentoon ja ajattelee että ”elämä on nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole”.

Aavan meren tuolla puolen tarjoaa kuvan nykyruotsinsuomalaisuudesta, paljon syvemmän kuin esimerkiksi pikainen käynti Tukholmassa.