Housupuku taisi olla se suurin rikos

Tuomas Hoppu, Sisällissodan naiskaartit. Gummerus 2017.

Kansalaissodan tutkinta alkoi laajemmin oikeastaan jo sodan 90-vuotisjuhlavuoden eli 2008 tienoilla. Nyt sitä on tehty jo kymmenen vuotta eikä loppua todellakaan ole näkyvissä. Koko ajan ilmaantuu uusia tutkimattomia saarekkeita.

Tuomas Hoppu on tehnyt ansiokkaan tutkimuksen Sisällissodan naiskaarteista. Hän on paikkakunta- ja henkilötasolla selvittänyt ketkä kaarteihin missäkin ja milloinkin liittyivät, mitkä olivat heidän motiivinsa ja kuinka heille kenellekin kävi. Tutkimuksen mukaan useimmat naiskaartilaiset olivat nuoria tyttöjä, keskimäärin 15-20-vuotiaita.

Mielenkiintoista oli lukea, että esimerkkinä naiskaartien perustamiselle olivat venäläiset naispataljoonat, joita perustettiin vallankumouksen tiimellyksessä ja että punaisten johto vastusti naisten aseistamista ainakin sodan puoliväliin asti. Kun tappio alkoi häämöttää, myös naiset alkoivat kelvata rintamille.

Monet naiskaartilaiset ehtivätkin olla aseissa vain muutaman viikon, jotkut eivät sitäkään. Läheskään kaikille naiskaartilaisille ei asetta edes annettu eivätkä monetkaan ehtineet sillä ampua. Koulutus aseenkäyttöön oli minimaalista, joten useimpien ampumataitokin jäi huteraksi.

Niinpä naisten kohdalla ampumista pahempi sotarikos olikin se, että he olivat uskaltaneet leikata hiuksensa, pukeutua housuasuun ja ottaa muutenkin miesten roolin. Tämä rikos oli niin kova, että se oikeutti valkoiset antamaan näille tytöille jopa kuolemantuomion. Niinpä valkoiset teloittivat ainakin 320 naista.

Tuomas Hopun mukaan naisia teloitettiin sodan jälkeen suhteessa enemmän kuin miehiä. Tämä tuntuu todella oudolta, sillä naisten sodankäynti suhteessa miesten noin kolmen kuukauden urakkaan, jäi minimaaliseksi. Mutta jos pelkkä housupuku riitti kuolemantuomioon, ei muita syitä tarvinnut hakeakaan.

Suorastaan järkyttävää on lukea tutkijan tekstistä, että ”naiskaartilaisten kohtalo riippui paljon yksilöiden eli vangitsijoiden ratkaisuista. Vangitsijat saattoivat ottaa naiskaartilaisen vangiksi, vapauttaa hänet tai toimeenpanna teloituksen”.

Tutkija myöntää monessa yhteydessä, että nykytiedon mukaan punaisten teloitettujen luvut ovat ainakin kirjassa ilmoitettujen suuruisia. Edelleen lienee kuitenkin selvittämättä noin 2000 sisällissodassa kadonneen kohtalo sekä se, kuinka paljon heti antautumisen jälkeen ammuttuja on kirjattu kaatuneiden luetteloon.

Joten tutkittavaa riittää, ja on hienoa, että suomalainen historiantutkimus on vihdoinkin ottanut tosissaan tämän meidän historiamme ehdottomasti traagisimman vuoden eli vuoden 1918.

Ritva Sorvali

Kouvola