Olisivatko 1600-luvun noitavainot edelleen mahdollisia?

Mirkka Lappalainen, Pohjoisen noidat. Oikeus ja kohtuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Otava 2018.

Mirkka Lappalainen analysoi Pohjoisen noidat -kirjassaan 1600-luvun joukkohysteriaa Ruotsissa ja Suomessa. Tuo hysteria syntyi Ruotsin maaseudulla 1600-luvun lopulla ja levisi huhupuheiden mukana Tukholmaan asti.

Nykyajan kannalta merkittävää lienee, että koska tiedotusvälineet olivat vielä tuolloin lapsenkengissä, nimenomaan huhut hallitsivat tiedotusta ja saivat levitessään yhä hurjempia muotoja. Nykyaikana meillä on some, jossa pystytään samalla tavalla nopeasti lietsomaan ties minkälaisia kansanliikkeitä.

Toinen ilmiö oli kirkon valta-asema, kun käräjillä ja muissa oikeusistuimissa alettiin käsitellä yliluonnollisia asioita. Näitä noituusjutut tuolloinkin olivat. Kirkko ilmeisesti koki olevansa jonkinlainen asiantuntija hengellisissä asioissa.

Kolmas ilmiö oli Ruotsin oikeuslaitoksen antautuminen noitahysterian edessä. Oikeus hyväksyi todistajiksi lapsia ja noituudesta epäiltyjä. Muissa asioissa tuollainen käytäntö ei olisi tullut kuuloonkaan.

Eli Ruotsissa teloitettiin satamäärin ihmisiä noitina, koska sekä kansa että ajan oppineet menivät hurmokseen mukaan. Mirkka Lappalaisen analyysin mukaan Ruotsin noitavainoissa on samoja elementtejä kuin myöhemmissä kansanmurhissa. Suomesta tulee ensimmäisenä mieleen punaisten sotavankien kohtelu keväällä 1918.

Kaikkein eniten ihmettelin sitä, että mikä sai etenkin naiset ylvästelemään oikeudessa sillä, kuinka he lensivät lehmällä Saatanan pitoihin ja kuinka he siellä suorastaan jonottivat päästäkseen tämän sänkyyn. Oliko naisia kidutettu, olivatko he jotenkin sairaita vai halusivatko he tietoisesti uhmata syyttäjiään?

Nykyajan kannalta suorastaan pelottavaa on se, että nyt meillä on some ansiosta välineet paljon laajemman joukkohysterian aikaansaamiseksi mistä hyvänsä asiasta. Kun kaikilla netin tiedotusvälineillä ei ole julkista kontrollia, ne voivat saada nopeasti aikaan sekä hyvää että pahaa.

Ja mitä tulee oikeuslaitosten puolueettomuuteen, nykyaikana on esimerkkejä (USA, Puola), joissa nykyinen vallanpitäjä haluaa tuomareiksi itselleen myötämielisiä henkilöitä. Miten mahtaisi nykyoikeuslaitos pärjätä joukkohysterian edessä?

Mirkka Lappalainen kirjoittaa sujuvasti, tukeutuu pääosin arkistolähteisiin ja on nostanut esille valitettavan ajankohtaisen aiheen.

Ritva Sorvali