Alkoholistieroperheen ihmissuhteiden viidakossa

Reko Lundán, Aina joku eksyy. Ohjaus Kimmo Lavaste. Puvut Kanerva Johansson, lavastus Timo Kurittu. Ensi-ilta Anjalankosken teatterissa 9.3.2018.

Anjalankosken teatterin uusi näytelmä penkoo perheen ihmissuhteet useammankin sukupolven ajalta moneen kertaan ja monesta näkökulmasta. Pääosin eletään sotien jälkeistä Suomea, vaikka vanhemmatkin ikäluokat vilahtelevat joidenkin muistoissa. Ajassa liikutaan melko estottomasti sinne tänne.

Ajassa edestakaisin seilaaminen saa luontevan vauhdin perheenäidin (Ritva Muhonen) dementiasta. Äidin mieli elää milloin mitäkin aikaa, joten on luontevaa hypätä tuolloin tuohon aikaan tarkemminkin. Erittäin puhuttelevaa dementian kuvausta olivat äidin jatkuvasti toistuvat saman asian jankkaamiset.

Iso asia tässä perheessä on muistamisen tarpeellisuus ja unohtamisen eräänlainen tahallisuus. Äiti ei halua muistaa tekemisiään, alkoholismiaan, lastensa hylkäämistä ja samalla pettämistä. Äiti haluaa nähdä asiat parhain päin tai unohtaa ne kokonaan. Tähän tarpeeseen dementia liihottelee paikalle pelastavana enkelinä.

Anjalankosken teatterin näyttämö on taas myllätty uuteen uskoon. Mennessään teatteriin katsoja joutuu ikään kuin näyttömälle. Eli näyttämö on rakennuttu ulko-oven seinälle ja on koko tuon seinän levyinen ja lähes tyhjä. Keskellä on vain kapea sisääntuloväylä.

Tämä leveä näyttämö toimii hyvin äidin ja muun perheen erottajana, mutta se oli haasteellinen etenkin katsomon etupenkkien reunoilla istuville: miten kuulen tai näen, mitä vastakkaisella reunalla tapahtuu. Kauheasti ei voi kurkotella, sillä tuolloin vielä reunempana istuvat eivät näe sitäkään vähää.

Näytelmän äidin lapsuudenperhe suunnistaa otsalamppujen kanssa pitkin metsiä. Tämä on ollut hyvä symbolinenkin oivallus kirjoittajalta ja sitä toteutettiin koko näyttämön leveydeltä tässä esityksessä. Pidin myös ohjauksen rytminvaihteluista. Esimerkiksi 1970-luvun alku esitettiin sekä lottoarvonnan että melkoisen railakkaan kujanjuoksun sävyttämänä toistamalla samoja tilanteita ja samoja repliikkejä.

Äidin esittäjiä on kaksi. Nuorempaa äitiä esittää Jaana Kurittu ensin uhmakkaana nuorena tyttönä ja sitten vähitellen alkoholisoituvana naisena. Näytelmän lapset (Elli Harju ja Janne Palin) paneutuvat hyvin sekä lapsen että aikuisen rooleihinsa ja ottavat näytelmän lopussa vahvasti yhteen syyttäessään toisiaan siitä, kuka on enemmän kärsinyt äidin alkoholismista ja kantanut vastuuta tämän elämästä.

Yksi näytelmän miljöö on varuskunta, jossa asutaan ja joka näkyy isän (Jukka Tiitola)  puvuissa. Opettaja (Maria Perho) kouluineen ohjaa lapsia tulevaisuuteen kirjoituttamalla aineita muun muassa aiheesta, mitä häpeän eniten. Tansseissa laulaa ajan suuri nimi Irwin Goodman (Touko Lehto). Muutenkin esityksen taustamusiikin laulut ohjasivat tietyille vuosikymmenille.

Eli Aina joku eksyy -näytelmässä on valtavasti asiaa. Niinpä se kestikin väliaikoineen noin kaksi ja puoli tuntia. Ja mitä lähemmäksi loppua päästiin, sitä paremmin alkoivat näytelmän kehittelemät aiheet loksahdella paikoilleen. Se tuli selväksi, että helppoa ei ollut kenelläkään, mutta että kaikkein syyttömimpiä ovat aina lapset.

Anjalankosken teatterilla näyttää olevan loputon reservi näyttelijöitä. Nytkin monet vanhat parrat istuivat katsomossa, kun näyttämöllä hääräsi liuta uusia etenkin nuoria tulokkaita. Teatterin tulevaisuus on turvattu. Turvattu se on senkin takia, että uskalletaan valita kunnon aiheita, kuten tällä kertaa oli tehty.

Ritva Sorvali