Ihminen muuttuu kovissa kokemuksissa
Asko Sahlberg, Irinan kuolemat. Like 2015.
Asko Sahlberg kuvaa pienoisromaanissaan Irinan kuolemat Ruotsiin sotalapseksi lähetetyn Irinan tarinan. Irina kokee Helsingissä jo muutamat sota-ajan pommitukset, kun vanhemmat päättävät lähettää hänet Ruotsiin. Irina puhuu myös ruotsia, joten hänen on monia muita helpompi sopeutua sikäläiseen elämään.
Alussa kuvataan lasten kokoamista, lappujen kaulaan asettamista, itkua asemalaiturilla ja junamatkaa. Irinan joutuu junaonnettomuuteen, jossa osa lapsistakin kuolee. Lopulta monien mutkien jälkeen juna kaartaa Etelä-Ruotsiin Göteborgiin.
Aluksi Irinan ruotsalaisperhe vaikuttaa suhteellisen tavalliselta, heillä on maatila, mutta perheen isä on lakimies. Vähitellen perhe alkaa oireilla. Ensin tytär Hedvig, sitten äiti Saskia ja lopulta perheen isäkin. Eli koko perhe ajautuu sairauteen ja kuolemaan, ja Irina jää yksin.
Asko Sahlbergin ajatus lienee, että ihminen kuolee aina vähän niissä tapahtumissa, joita kokee. Irina joutui jättämään Suomen perheensä, junassa kuoli hänelle tutuksi tulleita lapsia, ja toistuvat kuolemat Ruotsin perheessä ja muut tapahtumat vaikuttivat nekin Irinaan. Hänestäkin kuoli aina jotain.
Suorastaan liikuttava on toisen suomalaislapsen Taunon tilanne. Tätä pahoinpideltiin hänen Ruotsin perheessään eikä kukaan ottanut asiaa vakavasti, vaikka Irina yritti puhua. Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, että suomalaislapsia ei pidetty yhtä arvokkaina kuin ruotsalaislapsia.
Kirjan lopulla tarinaan iskeytyy suorastaan dekkarimaisia aineksia. Irina on niin monta kertaa kuollut, että onko hän enää ollenkaan se sama Irina, joka lähetettiin sotaa pakoon Ruotsiin. Sahlberg tuntuu sanovan, että hän on lopussa aivan eri ihminen.
Asko Sahlberg kuvaa ihmisiään läheltä, heidän kasvojaan, silmiään, asentojaan, ääniään: ”Ihminen seisoi keskellä päiväänsä ja puhui joutavia tai hymyili tai näytti mietteliäältä, ja äkkiä hänen kasvojensa nahka irtosi ja kiepsahti nurin…Ihmiset tekivät parhaansa piilottaakseen kasvojensa nurjan puolen. Sen näki siitä, miten heidän silmänsä vapisivat. Luomet roikkuivat jäykkinä keskellä naamaa, mutta silmät niiden takana hytisivät kuin kuumeisella.
Pitkälti kasvojen kautta Sahlberg kuvaa myös sairastuvia henkiköitään. Kaikki näkyy ensimmäisenä kasvoissa ja silmissä. Kuvaukset ovat usein hyvinkin tarkkoja, suorastaan puistattavia, jopa inhorealistisia.
Ritva Sorvali