Duunariporukan säälimätön läpivalaisu Kuusankoskella
Arto Salminen, Varasto. Ohjaus ja lavastussuunnittelu Eero Hasu. Esitys Kuusankosken teatterissa 20.10.2016.
Arto Salmisen Varasto on varmaan Suomen inhorealistisin näytelmä. Se kuvaa ihmisiä, joilla ei näyttäisi ensinnäkään olevan minkään valtakunnan moraalia. Esimerkiksi valehdella ja varastaa saa surutta, kiroilla saa solkenaan, muita sanoja ei oikeastaan tarvitakaan.
Näyttämölle oli rakennettu iso maalikaupan varasto. Varastomiehet Rousku (Aarni Ruuhijärvi) ja Raninen (Janne Palin) kiroilevat ja marmattavat työpaikkaansa, kuinka pitää taas nousta penkiltä ja viedä asiakkaille tavaraa. Että tällaista se on köyhän elämä, nälkäpalkalla saa kituuttaa. Myyjä Karita (Tanja Tuomi) sipsuttelee ilmoittamaan Rouskulle karmean uutisen, tästä tulee isä. Jouko Liukkosen kommunistivaras sujauttelee tavaraa liiveihinsä ja jaarittelee samalla filosofioitaan.
Kaiken huippu kiroilemisessa ja ronskissa puhumisessa on Aija Kajaman esittämä äiti. Tämä laskettelee punastuttavan täyslaidallisen elämäntarinaansa, kun vävykokelas tulee ensivierailulle. Oki Ruuskanen tekee huvittavat roolit sekä äidin miesystävänä että laiskanpulskeana Ykänä. Jari Lukkari ja Aulis Forssell firman johtohahmoina jäävät puheissaan normaalimmalle tasolle.
Näytelmän teksti ei päästä katsojaa helpolla. Mitä ihmettä se pohjimmiltaan haluaa sanoa? Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aattona tulee mieleen, että se haluaa vetää mattoa ainakin yltiöisänmaallisuudelta. Jos me suomalaiset olemme tällaisia kiroilevia ja valehtelevia varkaita, miten paljon meillä on varaa hehkuttaa sitä, kuinka mallikansa me olemme? Miten paljon meillä on varaa katsoa alaspäin muita kansoja?
Me olemme tottuneet syyttämään kaikesta yhteiskuntaa, huonoja palkkoja, köyhyyttä. Mutta Arto Salminen näyttää, että me itse olemme laiskoja paskiaisia, joita ei kiinnosta mikään muu kuin oma etu, oma suu, oma mukavuus. Koska näytelmä on sijoitettu maalivarastoon, se pakottaa erityisesti duunariporukan peilin ääreen. Mutta tarinan voi nähdä myös koko Suomen kuvana, jolloin kaikenlainen yhteiskunnalta varastamainen kuten veronkierto joutuu kritiikin kohteeksi.
Ensimmäisen laulun aikana musiikki oli hieman liian kovalla, mutta myöhemmin musiikki toi tuiki tarpeellista lohtua aiheen ankeaan ilmapiiriin. Erityisesti viimeinen laulu Täällä Pohjantähden alla oli kuin nappi silmään: haloo suomalaiset, olisiko aika ryhdistäytyä, jotta sieluun asti ulottuva halla ei meitä kokonaan kuolettaisi?
Ritva Sorvali