Tavallisen yrmeitä suomalaisia

Tavallisuuden aave, käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen. Ensi-ilta Q-teatterissa 19.2.2016.

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave on sikermä kohtauksia suomalaisesta arjesta ja juhlasta. Näillä ei ole kovin suurta eroa, kuten ei ole eroa häillä tai hautajaisillakaan. Kaikissa tilanteissa seisotaan samoissa asennoissa katse alaviistoon maahan luotuna. Ollaan kuin maansa myyneitä, oli tilanne mikä hyvänsä.

Suomalainen ihanne onkin olla mahdollisimman tavallinen, olla mitenkään erottumatta muista. Tähän pääsee, kun tekee niin kuin kaikki muutkin, kun kulkee pitkin seiniä, kun pukeutuu harmaaseen tai beissiin, kun pitää mölyt mahassaan eikä intoile mistään, kun joka tilanteessa katselee tiiviisti televisiota.

Q-teatterin esitys kertoi kuvaelmanomaisesti mistä suomalaisuudessa on kyse: yrmeydestä. Esitys kertoi ilmeisesti maaseudulla kasvaneen tytön lapsuudenkodista ja sitten tämän omasta kodista. Näissä kodeissa elettiin arkea istuskelemalla tai seisoskelemalla. Juhlissa tehtiin tätä samaa hieman hienommissa vaatteissa.

Näyttämöllä oli pöytä ja muutama tuoli sekä piironki, jonka päällä eli televisio. Näyttelijät tulivat ja menivät sivuovista. Puhetta ei ollut juuri ollenkaan, vaisuilla ilmeillä ja eleillä henkilöt viittilöivät toisilleen tilanteesta, esimerkiksi siitä, kuka voisi aloittaa häissä kahvinjuonnin. Esitys luotti teatterin keinoihin.

Muutaman kerran henkilöt riehaantuivat soittamaan, tanssimaan, laulamaan. Yleensä he olivat tuolloin yksin tai kyseessä oli jonkun henkilön mielikuva. Tällainen mielikuva oli esimerkiksi näyttämöllä vaeltava sudenhahmoinen olento, jonka näki vain esityksen nuori vaimo. Unen omaisissa valoissa susi saapuu paikalle.

Linnut lensivät television ruudussa, lintujen kuvia heijastettiin taustan seinälle, lintuhahmot tulivat myös näyttämölle. Erilainen lintu joka tapauksessa karkotettiin ryhmästä. Lintujenkin piti ymmärtää olla tavallisia, liian korea lintu oli kauhistus muille linnuille, kuten myös liian korea ihminen oli kauhistus muille ihmisille.

Tavallisuuden aave pakottaa kysymään, miksi me suomalaiset olemme näin yrmeitä? Miksi emme voisi hymyillä toisillemme, katsoa silmiin, sanoa jotain mukavaa, jopa kehua toisiamme. Jo eläessämme. Esitys nimittäin päättyy hautajaisiin, joissa vainajan ympärystä peittyy miljooniin kukkiin. Eläessään tämä henkilö ei saanut varmaan yhtään kukkaa. Me palvomme kuolemaa sen sijaan että iloitsisimme elämästä.

Tavallisuuden aave on puhutteleva ja pysäyttävä esitys suomalaisuudesta. Miksi me pelkäämme näin paljona erilaisuutta, väriä, iloa, liikettä, puhetta, katseita ja kosketuksia? Esitys pakottaa kysymään, voisimmeko me edes vähän avautua – jo ennen kuolemaa.

Ritva Sorvali