Millaista teatteria?

Tapani Sihvola puolusti ansiokkaasti Kouvolan Teatterin ohjelmistoa tällä sivulla 15.7.2015. Teatterin ohjelmistoa käsiteltiin myös Kouvolan Sanomien kulttuurisivulla sunnuntaina 14.6. Eli pohdittiin millaista teatteria teatterin pitäisi tarjota, jotta se saisi katsojia. Molempien juttujen aiheena olivat Kouvolan Teatterin pudonneet katsojaluvut.

Tänään 16.7. napakoissa kirjoittaja sanoo, että kun ”Media pursuaa tosi kertomuksia työnsä menettäneistä ja elämän kurjuudesta. Samaa sisältöä en mene teatteriin kuuntelemaan. Odotan kevyttä ohjelmistoa.”

ei halua kaiken Jos rupeaa liikaa pohtimaan, mitä sille ja tälle kansanjoukolle pitäisi tarjota, menee ehkä metsään. Me ihmiset olemme kuitenkin suhteellisen samanlaisia. Teatterissa haluamme kokemuksia, elämyksiä, haluamme itkeä ja nauraa, tulla kosketetuksi, pysäytetyksi, haluamme että joku ravistelee meitä, saa ajatuksemme liikkeelle.

Teatterilaisten pitää ensisijaisesti tarjota sellaista teatteria, jota he itse arvostavat, teatteria jonka takana he seisovat, jonka puolesta he menevät vaikka tuleen. Tämä on sama asia kuin missä tahansa työssä, pitää tehdä työnsä niin hyvin kuin ikinä osaa, tarjota asiakkailleen niin hyvää palvelua kuin mihin pystyy.

Teatterilaiset ovat teatterin tekemisen ammattilaisia, he tarjoavat havainnollisesti tarinan peruselementit, mutta esitys tapahtuu vasta katsojien päässä. Jos teatterilaiset intoutuvat opettamaan tai alleviivaamaan jotain, ei hyvä. Katsojat haluavat itse oivaltaa, tulkita, yhdistellä, tehdä omat johtopäätöksensä.

Kymenlaakson laulun äiti pysäytti ainakin minut miettimään, kuinka merkittävää on, mitä vanhemmat lapselleen sanovat ja millä äänensävyllä, nostavatko heidän sanansa vai kaatavat. Työtä päin oli pääosin kiinnostava esitys, mutta intoutui loppupuolellaan opettamaan.

Remonttijengi vaati katsojalta melkoisesti ja ikään kuin tekijät olisivat ajaneet itsensä tyhjän päälle, piti äkkiä löytää jostain tarpeeksi ärhäkkä loppuratkaisu. Sielun siskot replikoi railakkaasti, mutta oliko aihe Kouvolaan liian pienen porukan aihe – taiteilijat ihmissuhdesotkuissaan.

Kun tulossa on esimerkiksi itsenäisyyden juhlavuosi ja kansalaissodan juhlavuosi, toivottavasti teatteri löytää vahvoja draamoja näiden vuosien katsojamagneeteiksi. Mitäpä jos teatteri tuolloin aktivoisi meidät miettimään, mitä itsenäisyys meille todella merkitsee ja mitä esivanhempiemme kohtalot meille merkitsevät?

Ritva Sorvali

Kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Kouvola