Vaiennettuja naisia sota-ajan rangaistusleirillä

Risto Joutjärvi, Valvojana naisten erityistyöleirillä. Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944. Minerva 2015.

Kouvolalaisen Risto Joutjärven kirja äitinsä Saara Tuukkasen sota-ajan leirikokemuksista kertoo vaietusta historiasta. Suomessakin oli Saksan malliin sodan aikana erilaisia leirejä, mutta niistä ei ole paljon huudeltu. Joutjärven kirjassa kerrotaankin moneen kertaan, että leirin naisilta vaadittiin vaitiololupaus. Myös Saara Tuukkanen joutui antamaan vaitiololupauksen leirikokemuksistaan.

Pääosa kirjaa kuvaa Saara Tuukkasen työtä valvojana Heinäveden erityistyöleirillä syksyllä 1943. Naiset tekivät päivisin motteja metsässä ja nukkuivat yöt teltoissa. Heidät oli komennettu leirille eri syistä, irtolaisuudesta, juutalaisuudesta, kommunismista ja muista erilaisista ongelmista. He olivat ikään kuin kärsimässä rangaistusta ja rangaistukselta leirielämä tuntuikin.

Saaran ohella keskiöön nousee leirin hitlermäinen johtaja Marjastiina. Tämä kannatti kuria ja järjestystä, oli ollut oppimassa näitä Saksassa. Marjastiina luotti Hitlerin voittoon ja valmistautui natsistiseen Suomeen. Hän näki koko ajan syitä kurin palautukseen, sairastamisen hän koki laiskuutena, huonoista työasuista valittamisen purnaamisena. Itselleen Marjastiina salli etuoikeuksia ja liukeni leiriltä omille teilleen aina halutessaan.

Suurin osa kirjasta kuvaakin Saaran ja Marjastiina erilaisia johtamistapoja. Saara halusi kuunnella naisten ongelmia, Marjastiinasta se oli turhaa. Todennäköisesti pääosin Marjastiinan tiukan linjan takia leirillä levisi purnausaalto eikä kukaan oikeastaan viihtynyt siellä. Purnareille määrättiin rangaistukseksi lisämotteja.

Paitsi johtajakaksikko leiriläisistä nousee esiin muitakin persoonia, keittäjä-Ida, metsäyhtiön Rahikainen, muutamat leirin toisiaan auttavat naiset sekä myös riidankylväjät ja sovintoa hakevat.

Kirja on ikään kuin romaani, mutta samalla se on dokumentin tuntuinen kuvaus tuosta ajasta. Äitinsä kertoman muistitiedon lisäksi Joutjärvellä on ollut käytössään äidin päiväkirjoja naisten erityistyöleiriltä. Vasta viimeisinä vuosinaan äiti uskaltautui puhumaan näistä asioista, olihan hän luvannut vaieta. Saara Tuukkanen kuoli 2011.

Toivottavasti tämä kirja rohkaisee muitakin kertomaan mieltään jäytäneistä tapahtumista. Nämä tapahtumat ovat saattaneet varjostaa henkilön elämää vuosikymmeniä, hänet on ehkä nujerrettu, nitistetty, leimattu huonoksi ihmiseksi, ja hän on ehkä kantanut tuota leimaa mielessään koko ikänsä. Viimeistään tässä vaiheessa hän voisi jo kertoa tuosta asiasta ja saada samalla myötätuntoa kokemuksilleen.

Kirjan alussa on tutkija Sari Näreen esipuhe, jossa tämä pitää Suomen kansan kokemushistorian kannalta tärkeänä Saara Tuukkasen tapaisten muistelmien julkaisemista. Toisessa esipuheessa Risto Joutjärvi kertoo kirjan toimittamisesta.

Ritva Sorvali