Laiskahkoa pettämistä keskiluokan tapaan

Harold Pinter, Petos. Suomennos ja ohjaus Arto af Hällström. Esitys Kansallisteatterin Willensaunassa 5.3.2015.

Petos kuulunee siihen moderniin näytelmäkirjallisuuteen, jossa keskustellaan niitä näitä tyyliin mitä kuuluu ynnä muuta vastaavaa. Tästä kaikesta sanailusta katsojan pitäisi päätellä jotain, ilmeisesti jotain syvällistä. Kansallisteatterin näyttämöllä istuskeli kaksi miestä ja yksi nainen, kyseessä oli kolmiodraama. Tuskin pelkästään tämän takia olisi kannattanut näytelmää kirjoittaa.

Selvisi myös että näytelmän kaikki henkilöt ovat tekemisissä kirjallisuuden kanssa, mutta he eivät koko aikana varsinaisesti puhu kirjallisuudesta vaan lähinnä siitä mitä milloinkin missäkin söivät tai joivat, kenen kanssa siellä olivat, missä kävivät, miten vaimo ja lapset voivat, mikä pelejä ketkäkin missäkin pelasivat.

Oliko puhe suorastaan tarpeeton lisäke tässä näytelmässä? Jospa henkilöt olisivat vain istuskelleet tuoleilla ja vaihdelleet sopivin ajoin paikkoja? Sillä puhutaan vain siitä, mistä puolitutuilla ihmisillä on tapana puhua kohdatessaan, vaikka nämä olivat tunteneet toisensa iät ja ajat. Jos näytelmässä jotain tapahtui, se tapahtui pinnan alla, puheella vain yritettiin peittää kunkin henkilön todellisuutta.

Mutta pystyikö Kansallisteatterin esitys nostamaan esille pintatekstin alapuolella mahdollisesti piilevät asiat? Kolmiodraama tuli esille, se oli selvä, mutta entä muuta? Jos näytelmässä jotain muuta oli, ainakin minulta se jäi tavoittamatta. Pinnalle jäi kellumaan vain keskiluokkaisten keski-ikäisten ihmisten tympeähkö samantapaisena toistuva moninaamaisuus.

Ritva Sorvali