Kansallisteatterin Persona ei kunnolla avautunut

Ingmar Bergman, Persona. Suomennos ja ohjaus Michael Baran. Lavastus ja puvut Tarja Simonen. Päärooleissa Marja Salo ja Minka Kuustonen. Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 11.9.2014.

Kansallisteatterin Persona on kahden naisen näytelmä, toinen puhuu ja toinen ilmeisesti vain kuuntelee ja ajattelee. Molemmat tuijottavat paljon sekä toisiaan että yleisöä, esityksessä on pitkiäkin hetkiä, jolloin kukaan ei puhu mitään.

Puhumaton nainen on näyttelijä ja puhuva hänen hoitajansa. Näyttelijä on jostain syystä mykistynyt. Syytä ei kerrota. Näyttelijän elämästä ei muutenkaan puhuta juuri mitään, mikä jätti hänen persoonansa täysin vieraaksi. Palvelija puhuu itsestään, hän tulikin tutummaksi katsojille.

Tärkeässä roolissa ovat vaaleat verhot, joita vedetään tämän tästä sekä eteen että sivuun Lopussa sivustalla olleet kasvit nostetaan keskemmälle. Muuten näyttämö kuvannee mykän naisen kotia tai huvilaa, jonne naiset siirtyvät kesän viettoon. He ottavat aurinkoa ja tarkkailevat toisiaan.

Persona ei ole niitä kaikkein helpoimpia esityksiä. Katsojan kontolle jää miettiä, mitä naisten ikään kuin paikoin vaihtuvat roolit tarkoittivat ja mitä tarkoitti yhteinen kietoutuminen verhoon, johon oli heijastettu miehen kuva? Kenen persoona tässä oli päällimmäisenä?

Etsimättä tuli mieleen 1960-luvun ranskalaisen uuden aallon elokuvat, joissa istuskeltiin kahviloissa ja tuijotettiin milloin mitäkin. Persona onkin valmistunut elokuvaksi 1966, joten se on aikansa lapsi. Mitä se haluaa kertoa nykyihmisille, sitä en yhden katsomiskerran jälkeen tajunnut.

Ritva Sorvali