Teatteri näyttää meille parantavaa peiliä
Harri Virtanen – Pirkka-Pekka Petelius, Kymenlaakson laulu. Sovitus ja ohjaus Juha Luukkonen. Kantaesitys Kouvolan Teatterissa 8.5.2014.
Kymenlaakson laulun tarina kertoo mahtavasti kymenlaaksolaisesta nolaamisen, nitistämisen, kateuden ja kaunan kulttuurista. Näytelmä äiti osaa tämän viimeisen päälle. Näin äitienpäivän tienoilla, me kaikki äidit voimme mennä itseemme ja miettiä mielessämme, kuinka usein olen sanonut lapselleni: Ei tuosta mitään tule, tekisit kuten muutkin, mikä sinä luulet olevasi? Tässäkin asiassa esitys näyttää meille peiliä.
Näytelmän esiin nostamat asiat eivät liene tuulesta temmattuja eivätkä aikansa eläneitä. Tämän todistavat hyvin esimerkiksi Napakat- palstan ärhäkät kirjoitukset, joissa vedetään mattoa milloin kenenkin alta. Eivätkä pahimmat kirjoitukset edes pääse lehteen, keskustelu jatkuu kuulemma vielä ärhäkämpänä eri nettikanavilla.
Kouvolan Teatterin Kymenlaakson laulu on mahtava esitys. Etenkin ensimmäinen puoliaika oli sellaista aiheiden, asioiden ja tunteiden tykitystä, että enpä muista vastaavaa. Väliajan jälkeen päähuomio keskittyi enemmän kahden psykoterapeutin, Fabianin ja Karinin, suhteen setvimiseen ja näiden toinen toisensa hulluksi leimaamiseen. Tuolloin näkökulma ikään kuin kapeni ja esitys muuttui ajoittain todella ahdistavaksi.
Laulut toivat moneen realistiseen tilanteeseen uuden ulottuvuuden. Ne nostivat esityksen hetkeksi aivan toiselle tasolle, puhalsivat siihen ikään kuin ilmaa. Alkupuolella lauluja oli sopivin väliajoin, loppupuolella olisi voinut olla pari lisääkin. Etenkin pariskunnan ahdistavan välienselvittelyn olisi voinut katkaista jo hieman aikaisemmin, vaikkapa laululla.
Kertooko näytelmän loppupuoli kertoo siitä, että äidin harrastama nitistämis- ja nolaamisoppi on mennyt hyvin perille. Kun poika on vielä terästänyt saamaansa oppia terapeutin koulutuksella, hän osaa toisen nitistämisen entistä paremmin. Teksti pursuaa kuitenkin viitteitä eri suuntiin, joten vaikeaa on kaikilta osin tajuta, kuka milloinkin on uhri ja kuka pyöveli? Isien pahat teot kostetaan kuitenkin vähintään kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten isossa kirjassa kerrotaan.
Termi takinkääntäjä toistuu moneen kertaan, ja sillä viitataan ainakin kansalaissodan aikuiseen Fabianin isoisän muuntautumiseen punaisesta valkoiseksi. Kuuluuko tähän teemaan myös Fabianin nimenmuutos ja pyrkimys omien juurien ja oman yhteiskuntaluokan unohtamiseen? Kostaako Fabian isänsäkin puolesta tarinan lopputapahtumissa. Lopussa näytelmä nimittäin muuttuu ikään kuin miesten ja naisten sodaksi.
Näyttelijät ovat joutuneet kovaan kouluun, sillä roolihenkilöt ottavat rajusti yhteen sekä fyysisesti että huutamalla eikä sanoja todellakaan säästellä. Ronski kieli ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan sillä kerrotaan ihmisten pahasta olosta. Kaikki mitä nuo ihmiset huutavat toisilleen, tuntuu todelta, juuri noin tuossa tilanteessa pitääkin sanoa.
Jukka Peltola Fabianina on kuin luotu tuohon rooliin, samoin Hannele Laaksonen karuja totuuksiaan pudottelevana äitinä. Myös Jose Viitala isänsä nurkissa lymyilevänä poikana on mieleen jäävä rooli. Elina Ylisuvannon Karin on niin monisyinen naisrooli, että pelkästään hänen takiaan näytelmä on mentävä katsomaan syksyllä uudelleen. Muilla näyttelijöillä oli monta roolia.
Nähdäkseni ohjaaja Juha Luukkonen on saanut piiskattua Kouvolan Teatterin näyttelijät melkoiseen vauhtiin, koko ajan painetaan täysillä. Toivottavasti yleisö ei säiky esityksen rajuutta vaan suostuu katsomaan tähän peiliin, jonka teatteri eteemme tarjoaa. Peili kertoo, että meissä kymenlaaksolaisissa piilee valtavia voimia. Mitä me saisimmekaan aikaiseksi, jos nuo voimat saisi suunnattua positiivisempaan käyttöön.
Ritva Sorvali