Isän nuoruus jäi sotaan
Irja Wendisch, Me sotilaiden lapset. Ajatus kirjat 2009.
Me sotilaiden lapset kertoo lähinnä 1940-1950-luvuilla syntyneiden lasten lapsuudesta ja muustakin elämästä. Kirjan idea on se, että kun lähes kaikkien isät olivat olleet sodassa, sota on sävyttänyt näiden lasten lapsuutta sekä koko kotielämää. Isien on ollut vaikea sopeutua tavalliseen arkeen sodan poikkeusolojen jälkeen.
Sodassa miehet olivat tottuneet tottelemaan käskyjä, näin oli mennyt jopa viisi vuotta. Sodan jälkeen vähän yli parikymppisten miesten pitkin osata toimia yksin, ilman käskyjä, löytää suunta elämälleen. Kaverit menivät naimisiin, miksi en siis minäkin. Sodan jälkeen kaikki ryntäsivät naimisiin. Naisia oli tarjolla, sillä monen sulhanen tai aviomies oli kaatunut sodassa. Alkoi suurten ikäluokkien vyöry.
Jos isä vaikutti oudolta, hiljaiselta, vieraalta, syynä saattoi olla sota. Tämä kirja yllyttää etsimään sodasta syitä isän vaikenemiselle, isän toistuville lähdöille kavereiden kanssa rellestämään, isän väkivaltaisuudelle, isän omalaatuisuudelle. Jos isällä oli tapana lähteä pois kotoa tai olla muuten poissaoleva, joutui äiti tavallista enemmän vastaamaan lasten tarpeista. Tietysti osa äidin energiasta meni isän elämän tukemiseen ja pönkittämiseen.
Koska sodasta ei Suomessa yleensä sodan jälkeen puhuttu, sodan aikaansaamat pelot ja muut tunteet syväjäädytettiin käsittelemättömien asioiden joukkoon. Näin kävi sekä lapsille, isille että äideille. Sodan jälkeen oli pääasia, että tehtiin työtä, saatiin katto pään päälle ja lapset kouluun. Terapiat ja muut tunteiden käsittelyt eivät mahtuneet tuohon aikaan.
Mutta näitä syväjäädytettyjä tunteita voi käsitellä myöhemminkin. Niistä voi keskustella samaa kokeneiden kanssa, niistä voi kirjoittaa ja puhua terapeutille. Joku saattaa nyt eläkeikäisenä sanoa luettuaan jossain ryhmässä vaikkapa oman kirjoituksensa ja saatuaan siitä palautetta, että ensimmäistä kertaa hän uskalsi nyt ottaa tämän asian esille. Vuosikymmeniä hän oli pohtinut, mikä meillä kotona meni pieleen.
Me sotilaiden lapset ei syytä ketään, mutta se saattaa auttaa ymmärtämään omia vanhempiaan ja oman lapsuudenkotinsa ilmapiiriä. Me kaikki olemme jollain tavalla sodan satuttamia.
Ritva Sorvali