Virolaiset katoavat lukijaltakin

Sofi Oksanen, Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012.

Sofi Oksasen uusin kirja ”Kun kyyhkyset katosivat” käsittelee Viron historiaa vuorotellen sotavuosina ja 1960-luvulla. Sodan aikana komento vaihtui useampaan kertaan, ja virolaiset joutuivat luovimaan tilanteesta toiseen. Kirja käsitteleekin äärimmilleen vietyä moninaamaisuutta, jossa päähenkilö putoaa aina jaloilleen ja pystyy osoittamaan lojaalisuutensa taas uutta valtiasta kohtaan.

Aihe on mitä kiinnostavin, mutta jostain syystä minun oli vaikea päästä kirjaan sisälle. Johtuiko se siitä, että monilla henkilöillä oli monta nimeä ja nimet muistuttivat toisiaan, vai johtuiko se serkuksista, jotka menivät mielessäni sekaisin, vai mistä. Mutta kirjan alku teetti melkoisesti työtä. Siinä vaiheessa, kun Juudith alkoi elää saksalaisensa kanssa, kirja rupesi vetämään.

Lopussa saksalaisten lähdettyä ja venäläisten valloitettua taas maan on samanlainen sisään pääsemisen ongelma. Kerronta alkaa nimittäin aivan uusista ihmisistä ja menee melkoisesti aikaa ennen kuin tajuaa, kenen lapsia nämä ovat ja miten nämä liittyvät kirjan aiempiin vaiheisiin. Kun henkilöt vaihtavat useampaan kertaan nimeä, vaatii lukijalta melkoista ponnistelua yrittää ymmärtää, kenestä milloinkin on kyse.

Tavallaan tämä vaikeus kertoo Viron noiden aikojen tilanteesta. Kukaan ei voinut luottaa kehenkään, vaan koko ajan kyräiltiin ja piiloteltiin sekä ihmisiä että asioita. Monet aloittivat uudella nimellä ja ammatilla kuka missäkin ja yrittivät unohtaa menneet. Kun tuttu henkilö tuli jossain vastaan, se oli kauhistus, se saattoi merkitä kuolemantuomiota tai vähintäänkin Siperian-matkaa. 

Eli ilmeisesti Sofi Oksanen on tarkoituksella halunnut kuvata tämän vaikean ajan juuri näin vaikeasti. Todennäköisesti sellainen lukija, joka todella haluaa perehtyä tuohon aikaan, kahlaa kirjan läpi ja saa siitä paljon. Mutta helpompaan tekstiin tottuneelle kirja voi olla toivoton tapaus.

Ritva Sorvali