Rakkaudennälkä ei lopu koskaan
Bengt Ahlfors, Viimeinen sikari. Ohjaus Arimo Haltsonen. Esitys Kouvolan Teatterin Klubilla la 4.9.2010.
Kouvolan Teatterin uusi esitys Viimeinen sikari on hyvin kirjoitettu ja hyvin esitetty neljän henkilön näytelmä. Siinä eläkkeellä oleva rehtori (Arimo Haltsonen), hänen vaimonsa eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja (Jaana Raski) , paikallinen kirkkoherra (Markku Kekki)ja tämän keski-ikäinen tytär (Nina Petelius-Lehto) selvittelevät suhteitaan yhden keväisen päivän aikana. Eletään nykyaikaa.
Rehtoriperheessä avioliitto on kuivahtanut toinen toisensa nälvimiseksi. Kirkkoherra on leskimies ja käy tapaamassa pariskuntaa ja tuomassa virkistystä molemmille puolisoille. Kirkkoherran tytär tulee Italiasta ja kertoo jättäneensä miehensä. Avioliitoista ja ihmissuhteista puhutaan koko ajan ja erittäin hyvin kaikki esiin nostetut henkilöt ja tapahtumat kurotaan lopussa yhteen.
Kyseessä on myös jännitysnäytelmä. Täytyy ollakin kun esityksen alkumetreillä kirjastonhoitajavaimo löytää miehensä vaatekomerosta pyssyn. Muutenkin salaiset löydöt siivittävät esitystä. Ihmisistä paljastuu uusia puolia, mutta kun kyseessä on jännitysnäytelmä, ei niitä sovi paljastaa.
Esitys pitää hyvin pihdeissään. Ainoastaan ensimmäisen puoliajan lopulla ajattelin, että olisiko väliajan voinut aloittaa hieman aikaisemmin. Loppujakso on nimittäin huomattavasti lyhyempi ja lisäksi siellä jännitys tiivistyy koko ajan. Loppu tuleekin yllättävän pian ja napakasti. Ja lopussa varmaan kuka tahansa katsoja ajatteli, että olipa tiukka paketti, hyvin suunniteltu kokonaisuus.
Kouvolan Teatterin näyttelijät vetivät kukin osansa suvereenisti, heihin uskoi ja heidän näyttelemistään seurasi kiinnostuneena. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään hullunhauska komedia vaan läheltä kuvattu avioliittotarina, joka kaiken traagisuuden keskellä vaikuttaa paikoin koomiselta. Esimerkiksi alussa nähty pariskunnan arkinahistelu vähintäänkin hymyilytti katsojia.
Toivottavasti kouvolalaiset löytävät Viimeisen sikarin. Uskon että se hymynkareiden lisäksi herättää myös ajatuksia, ehkä joku rupeaa jopa katselemaan elinkumppaniaan uusin silmin. Elämä on kuitenkin lyhyt ja ainakin jossain määrin on jokaisen omissa käsissä, miten päivänsä ja yönsä viettää. Rehtori siteeraa näytelmässä jostain lukemaansa sitaattia: Vain kesyillä linnuilla on kaipuu, villit lentävät.
Ritva Sorvali
Arimo hallitsi taitavasti monta roolia
Raimo Meltti, Elämäni kiitoradat. Monologiesitys 9.4. 2010 Kouvolan Teatterin pienellä näyttämöllä. Rooleissa Arimo Haltsonen. Näyttelijä Arimo Haltsosen 30-vuotistaiteilijajuhla.
Elämäni kiitoradat kertoo ikääntyneestä miehestä, joka vanhempiensa painostuksesta on ensin opiskellut lääkäriksi, sen jälkeen hän toimi jonkin aikaa tv-käsikirjoittajana, sitten näyttelijänä ja lopuksi hänestä kuoriutui esiin vielä menestyvä poliitikkokin. Hän loi nahkansa monta kertaa.
Samalla kun mies kertoo omasta elämästään, hän kertoo myös veljensä elämästä. Veli on seikkailut elämässään vielä paljon hurjemmissa sfääreissä. Veli on ollut menestyvä ralliautoilija, nyrkkeilijä ja taitolentäjä, mutta pelastautui vanhemmiten liikemieheksi ja asetehtailijaksi.
Paitsi omaa uraansa ja veljensä uraa monologinäytelmän mies käy läpi suhdettaan naisiin. Esityksen alkupuolella tuntuikin, että aiheita on suorastaan läkähdyttävä määrä ja että henkilöt kaikkien muutosten jälkeen putoavat jaloilleen suhteellisen kivuttomasti. Tekstin ja esityksen tyylilaji lieneekin ensisijaisesti koominen.
Arimo Haltsonen esitti tarinan miestä, tämän veljeä ja vaimojaan, vaikka vaimoja varten rekvisiittana oli mallinukke. Erittäin taitavasti Haltsonen esitti miehen päähänpälkähdyksiä. Kun tälle tuli jotain mieleen, hän katsoi tiettyyn suuntaan, hänen kasvoilleen tuli tietty ilme, hän teki jonkin eleen ja käveli johonkin suuntaan ja tässä vaiheessa jo kertoi asiasta.
Oli erittäin helppo seurata miehen tarinaa. Taitava näyttelijä pystyy kertomaan tarinaa, muuttumaan toiseksi henkilöksi, keskustelemaan vaimonsa kanssa ja niin edelleen. Ja koko ajan katsoja tietää, kuka puhuu milloinkin ja miten tarina etenee. Esittäjän osalta kaikki sujui kuin rasvattu, mutta tekstiä olisin hieman lyhentänyt. Hieman lyhyempänä ja ilman väliaikaa esitys voisi olla vielä vaikuttavampi.
Ritva Sorvali
Karu ja karhea Runar ja Kyllikki
Jussi Kylätasku, Runar ja Kyllikki. Ohjaus Henrik Timonen. Lavastus ja valosuunnittelu Tiina Hauta-aho (vier.), pukusuunittelu Leila Kosonen, kapellimestari Antti Nykänen. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa la 27.2.2010. Rooleissa:Runar Tomi Alatalo (vier.), Kyllikki Sara Welling (vier.)
Runar ja Kyllikki on alusta loppuun kova näytelmä. Sen ihmiskuva ei mielistele suomalaista maaseudun kansaa vaan näyttää kateuden ja pahantahtoisuuden paljaimmillaan. Seksi on tavallaan kielletty hedelmä, mutta niinpä se on sitä halutumpi. Kauppias, opettaja ja pastori ovat yhteisön kermaa, mutta samalla tavalla hormonit hyrräävät heillä kuin muillakin, kun rippikouluikäinen Kyllikki kävelee kylätiellä vastaan.
Näytelmän nuoret Runar ja Kyllikki kasvavat ja tavallaan sairastuvat uskonnollisessa ja samalla seksuaalisuutta tihkuvassa ilmapiirissä. Härkä-Heikki (Raimo Räty) pyrkii reilusti naisten hameisiin, muut yrittävät tehdä samaa salaa. Erityisesti pastorilla (Ilmo Ranne) on vaikeaa, kun uskonto tosiaan kieltää avioliiton ulkopuolisen seksin ja pastorilla on omat mielitekonsa. Sekä kylän miehet että naiset rellestävät kaikessa hiljaisuudessa suhteellisen vapaasti seksuaalisuutensa kanssa.
Karjalaiset ja hämäläiset totuttelevat näytelmässä toistensa tapoihin ja kieleen. Paikoin replikointi oli varmaan juuri murteen puhumisen takia vaikeasti kuultavaa ja osin vaikeasti ymmärrettävääkin. Ehkä esityskertojen myötä kielet sujuvoituvat. Runar on karjalaisen äidin poika, äidin kertoman mukaan Runarin isä kuoli sodassa ennen kuin ehti vihkilomalle. Kyllikki on hämäläisen maanviljelijän tytär. Paitsi heimovastakkainasettelua näytelmässä ovat vastakkain myös vanhat ja nuoret.
Nuoria edustavat vain Runar ja Kyllikki. He ovat molemmat ehdottomia ja hapuilevat toistensa luo, mutta etenkin uskonto asettaa esteitä. Ilmeisesti Kylätasku haluaa sanoa, että kyläyhteisö on suurin syyllinen näytelmän tapahtumiin. Kyläyhteisö nauraa, mitätöi, pelottelee ja halvaannuttaa nuoret ja estää heitä kohtaamasta toisiaan luontevalla tavalla.
Näytelmässä on yksi henkilö Toivo Ruokonen (Olli Laitinen), joka puolustaa Runaria ja toppuuttelee kyläläisiä, kun nämä nauravat Runarin toilauksille kuten naisten housujen varkauksille. Kylätaskun luomassa maailmassa ihmisillä on suunnaton tarve mitätöidä lähi-ihmisiään voidakseen nauraa näille ja samalla ikään kuin nostaa itseään. Tämä toistuva käytäntö tekee näytelmästä karun ja kovan.
Karuutta korostaa erinomaisesti esityksen häkkyrälavastus. Erilaisista laudoista, pyöristä ja muusta rojusta on näyttämölle rakennuttu kaksi hökötystä, joiden asentoja esityksen aikana vaihdeltiin. Hökötykset markkeerasivat esimerkiksi kyläläisten asuntoja, läheistä kukkulaa ja milloin mitäkin. Mutta häkkyröiden voi nähdä kuvaavan myös näytelmän ihmisiä.
Näytelmässä lauletaan muutama laulu sekä yhdessä että soolonumeroina. Muutaman kerran harjoitellaan myös tanssin askeleita, vaikka se osin syntiä taisi ollakin. Dekkarinomainen loppuosa kertoo, kuinka poliisi kovistelee vuorollaan kaikkia kylän miehiä tapahtuneen tragedian takia. Ja aivan lopussa ollaankin jo vankilan ristikon takana.
Näytelmä esitettiin realistisesti replikoiden. Kylätaskulla lienee tekstissään kuitenkin tyylittelevä ote, siihen viittaa esimerkiksi se, että molemmat näytökset loppuvat samalla tavalla. Olisiko kyläläisten osuudet pitänyt esittää tyylitellymmin ja vaikkapa osittain tanssien. Olisiko koreografilla ollut käyttöä tässä esityksessä?
Parhaiten jäivät mieleen näytelmän nuoret, Runar ja Kyllikki. He olivat aidosti sitä mitä olivat, heidän repliikkeihinsä ja rooleihinsa uskoin. Aikuiset ikään kuin esittivät jotain, he olivat enemmän tyyppejä kuin eläviä henkilöitä. Ilmeisesti Kylätasku on tarkoittanutkin kylän ihmiset tyypeiksi. Tämän takia ajattelin, että kyläläisten roolisuorituksia olisi voinut huomattavasti enemmän tyylitellä.
Ritva Sorvali