Napakat ruotii pääasiassa asumisen asioita
Napakat – Kymenlaaksolainen valitusnäytelmä. Käsikirjoitus Kouvolan Sanomien Napakoiden pohjalta: Irja Ahtovirta, Karolina Eklund, Timo Lehmusmetsä ja Juha Vesala. Ohjaus: Irja Ahtovirta, Karolina Eklund ja Piia Kleimola. Esitys Kuusankosken teatterissa 15.11.2010.
Kuusankosken teatterin Napakat-näytelmä alkaa todella kiinnostavasti kaupungin tilaaja-tuottaja –mallin irvailulla. Siinä kolme tilaajaa höykyyttää yhtä tutisevaa tuottajaa yhä rajumpiin tuotoksiin. Kaikesta käy ilmi, että tilaajat ovat jotain parempaa ja tuottajat ovat vain surkeaa rupusakkia.
Seuraavaksi siirrytäänkin seminaarimatkoihin ja muuhun kansaa kiihdyttävään tuhlailuun. Kaikki tämä alku on suorastaan tyrmäävän terävää ja samalla huvittavaa. Harmi että yhteiskuntakritiikki esityksen loppupuolella hieman hyytyy, esitys muuttuu yhden taloyhtiön asioiden puimiseksi.
Asuminen on tosin kiinnostavaa sekin, toisten asioita on tietenkin seurattava ja kaikkeen ärsyttävään on puututtava. Niinpä roskaaminen, saunavuorot, parveketupakoiminen, yleinen tervehtimättä jättäminen ja tuntemattoman koiran pihalla juoksentelu saavat mielet kiihdyksiin. Lisäksi kaikki haluaisivat palveluja, mutta kukaan ei haluaisi vapaaehtoisesti tehdä mitään.
Musiikki ja tanssit siivittävät esitystä. Alussa nähdään pantomiimiesitys Kouvolan Sanomien rytmikkäästä lukemisesta. Siinä napakat tulevat lukijoilleen tutuksi. Muutaman kerran koko ryhmä laulaa ja loppupuolella esitystä Jari Lukkari esittää hurmaavan unelmamiehen tangon.
Lavastus koostuu napakat-sivujen suurennoksista, joita on sekä seinissä että istuinlaatikoissa, ja joita näytetään myös takaseinälle heijastettuina. Napakat-sivustoista on koottu muutamia teemoja, joiden ympärille työryhmä on punonut käsikirjoituksen. Esityksen henkilöt ovat pääosin saman taloyhtiön asukkaita.
Parhaiten esityksen henkilöistä jäi mieleeni Maire-mummo, jota Anja Tiainen esitti. Maire oli mukana lähes jokaisessa kohtauksessa ja piti tiukasti roolinsa koko ajan. Kaikki muutkin näyttelijät olivat hyvin mukana kulloisessakin tilanteessa.
Napakat on huvittava ja paikallisesti kiinnostava esitys.
Ritva Sorvali
Tytöt aseet käsissä paremman tulevaisuuden puolesta
Veriruusut. Anneli Kannon romaanista dramatisoinut Pekka Saaristo. Ohjaus Lotta Savolainen. Puvustus Päivi Pöyhölä ja Mervi Suvela. Esitys Kuusankosken teatterissa 3.4.2011.
Veriruusut on uusi naisnäytelmä suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Siinä puolen tusinaa nuorta naista käy tehtaassa töissä, tutustuu sosialismiin ja ryhtyy vaatimaan miesten lailla parempia palkkoja ja muita elinehtoja. Eletään kansalaissodan talvea, joten myös aseita tarjotaan käteen tytöillekin. Aseita käteen ja pitkiä housuja jalkaan.
Näytelmässä on myös muutama vanhemman naisen rooli. Äidit varoittelevat uhmaamasta esivaltaa ja etenkin tarttumasta aseeseen. Tytöt kuitenkin lähtevät sotaan ja huonosti heidän tietenkin käy. Huonosti käy oikeastaan kaikkien, veri virtaa ja vähintäänkin vankileirille joudutaan. Eli näytelmä seuraa Suomen historiaa ja etenkin Valkeakosken punakaartin naisosaston historiaa.
Yllättävää oli se että naiset käyttivät näin karua ja alatyylistä kieltä. Haluttiinko ronskilla kielellä häivyttää kaikki hempeämmät tunteet ja karaista itsensä sodan melskeisiin? Oli miten oli, ei näytelmän naisten kieli varmaan hävennyt millään lailla nykytyttöjen hurjimmallekaan kielenkäytölle.
Ohjaaja Lotta Savolainen oli kehittänyt esitykseen tietynlaista tyylittelyä. Roolihenkilöt tulivat lavalle tietyissä muodostelmissa, etenkin alussa ja lopussa kukin tulee omaan paikkaansa ja puhuu tai laulaa siitä käsin. Tyylittelyyn viittaa sekin, että kukin toi tarvittavan tuolin tai penkin tulleessaan ja vei mennessään. Tällä tavallaan hoidettiin viitteellinen lavastus.
Sen sijaan kansalaissodan ajan puvut lienevät olleet jotakuinkin nähdyn näköiset. Erityisesti naisten soluttautuminen pitkiin housuihin oli kiinnostava osa näytelmää. Housuja ommeltiin ihan sotaa varten, takkeja saatiin ilmeisesti mikä mistäkin ja ampumakäsineitä tehtiin varta vasten. Tytöt vaikuttivat sota-asuissaan aivan kansalaissodan ajan naissotilailta.
Lopun yhteislaulu on liikuttava. Kukin nousee haudastaan tai vankileiriltään jaloilleen ja tulee laulamaan. Kertooko laulu siitäkin, että vaikka näille naisille kävi niin kuin kävi, nykynaisilla on jo paremmin. Että ihan turhaa heidän taistelunsa ei ollut.
Ritva Sorvali