Havukka-ahon ajattelija, uusi kotimainen elokuva 2010. Veikko Huovisen tekstin pohjalta elokuvaksi käsikirjoittanut ja ohjannut Kari Väänänen.
Näyttelijä Kai Lehtinen istuu hyvin Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen rooliin. Häneltä luontuu sekä metsätyömiehen työ että metsästys ja kalastus ja muu luonnon tarkkailu. Myös kuljeskelu luontomaistereiden kesäapurina sujuu, samoin veljenpojan Niken kanssa sanailu.
Muutaman kerran kainuulaista luontoa lähestytään lintuperspektiivistä ikään kuin maalaillen, mutta ollaanpa elokuvassa myös tiukoissa lähikuvissa. Katsellaan esimerkiksi mittarimadon matkaa lehden syrjällä tai elämää mikroskoopin läpi. Myös ihmisten kasvot tulevat väliin hyvinkin lähelle.
Toisaalta Pylkkänen tiirailee mielikseen tähtiä ja kuvittelee maailmankaikkeuden elämää. Niinpä hänen ajatuksensa lähtee kulkemaan tähdeltä toiselle ja tuolloin ollaan jo melko isoissa ympyröissä. Eli elokuvassa on sekä lähikuvaa että isompia ympyröitä, ajatus kun lähtee kulkemaan milloin mihinkin suuntaan.
Linnut ovat olleet Pylkkäselle inspiraation lähde. Lintu on vapaa ja lentää korkealla. Niinpä elokuvassa seurataankin monen linnun lentoa sekä ilmassa että vettä pitkin.
Pääosin viihdyin Pylkkäsen matkassa. Suomen luonto tulee siitä läpi joka käänteessä. Muutaman kerran olisin kuitenkin leikannut elokuvaa hieman reippaammin, erityisesti ukkojen törinäkohtauksissa. Replikoinnin kuuluvuutta olisin joissain kohdin yrittänyt parantaa. Mutta kokonaisuutena elokuva on hyvä lisä uusiin kotimaisiin elokuviin.
Paras kohtaus näytellään tosin heti elokuvan alussa, kun Iita komentaa Pylkkästä siivoamaan sotkunsa. Harmi että Iitan osa jäi niin pieneksi, hänessä oli selvä ja vahva vastavoima Pylkkäsen ajatuksenlennolle ja joskus ehkä hulluillekin päähänpistoille.
Ritva Sorvali
Läähätystä ja voihketta talon täydeltä
Haarautuvan rakkauden talo. Uusi kotimainen elokuva. Ohjaus Mika Kaurismäki, käsikirjoitus Petri Karra ja Mika Kaurismäki. Kuva-Portti Kouvola 27.8.2009.
Sekava yleisvaikutelma jäi Mika Kaurismäen uudesta elokuvasta Haarautuvan rakkauden talo. Päätarina kertoo keski-ikäistyvän pariskunnan erosta ja puolisoiden lisääntyvästä tarpeesta näyttää toisilleen, kuinka heillä kummallakin on vielä vientiä, tyttökaveria ja poikaystävää löytyy. Tämä osuus on kerrottu hauskasti ja olisi varsin hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi.
Siitä puhe mistä puute. Pariskunnan ero johtui sänkyhommien hiipumisesta, niinpä naiminen näyttääkin kiinnostavan kaikkia elokuvan henkilöitä. Tähän toimintoon kuuluvaa kiljuntaa ja läähätystä kuuluu tämän tästä, ja lähes jokaisen raollaan olevan oven takana on pariskunta näissä puuhissa. Joskus puuhataan ihan tosissaan, joskus esitetään. Huvittavia kohtauksia syntyy, kun pihanaapurikin seuraa tilanteita valppaana.
Jostain syystä tarinaan on ympätty rikollisliiga, joka jahtaa henkilöitä ja rahoja, pyöritään tankotanssiluolissa ja muissakin hieman hämäräperäisissä paikoissa. Ilmeisesti näiden kuvioiden takia elokuvassa seikkailee myös poliisikaksikko. Kaiken kaikkiaan keskeisiä henkilöitä lienee suorastaan parikymmentä, mikä oli minulle liikaa.
Jossain vaiheessa henkilöt äityvät filosofoimaan elämän peruskysymyksistä kuten vanhemmuudesta ja sen merkityksestä lapselle. Tuolloin elokuva ikään kuin muuttaa kokonaan tyyliään eivätkä nämä jaksot vaikuttaneet kovin uskottavilta. Replikointi kaiken kaikkiaan ei ollut elokuvan parhaita puolia.
Eniten minua kuitenkin vaivasi se, että en moninaisten aiheiden tiimellyksessä tajunnut miksi, koko elokuva oli tehty.
Ritva Sorvali
Kuninkaan puhe vaikutti ja vakuutti
Kuninkaan puhe. Kino-Kouvo, Kouvola
Juuri parhaan elokuvan palkinnon voittanut Kuninkaan puhe on todellakin vaikuttava elokuva. Etenkin kuninkaan sodanjulkistamispuhe on suorastaan liikuttava. Änkyttävä kuningas Yrjö VI joutuu virkaan astuttuaan lähes ensitöikseen ilmoittamaan koko maailmalle ja etenkin kaikille Brittiläisen kansainyhteisön maiden asukkaille, että maa on ajautunut sotaan Saksaa vastaan.
Elokuva käsittelee kuninkaan puheongelmia noin 20 vuoden ajalta. Niihin oli vuosikausia etsitty lääkettä eri tahoilta. Nyt kuninkaan vaimo on löytänyt uuden puheopettajan, mutta ongelmaksi nousee se, että kuninkaallisia ei saisi määräillä, ja tällä puheopettajalla on aivan omat lakinsa. Hän ei siedä esimerkiksi tupakanpolttoa eikä arvosta titteleitä. Menee aikaa ennen kuin opettaja ja oppilas pääsevät varsinaisiin harjoituksiin.
Puhe on osa ihmisen persoonallisuutta ja kertoo ihmisen elämänkokemuksista. Niinpä taitava opettaja näkee melko pian, miten änkyttävää kuningasta on kohdeltu lapsena, miten hänet on esimerkiksi pakotettu oikeakätiseksi, miten hänen änkytykselleen on naurettu, miten häntä on yritetty muovata muuksi kuin mitä hän oikeasti on. Vasta avaamalla näitä psyykkisiä estoja kuningas alkaa päästä puheensa hallitsijaksi.
Kun näiden syiden taakse pääsee ja kun puheentuottoelimiä notkistetaan, alkaa puhetta tulla. Varmaan Yrjö VI ei koskaan päässyt täysin änkytyksestään eroon, mutta hän oppi tulemaan toimeen sen kanssa. Varmasti monen epävarman ja ujon ihmisen on helppo samaistua Yrjö VI:een. Ja elokuva tarjoilee myös hyviä käytännön vinkkejä puheen tuoton parantamiseen.
Ritva Sorvali
Laulu se on ollut minun työni
Vesku – elokuva Vesa-Matti Loirista. Mika Kaurismäki. 2010.
Elokuva Vesa-Matti Loirista sisältää paljon haastatteluja sekä Loirin lauluja ja pätkiä elokuvista ja tv-sarjoista, joissa tämä esiintyy.
Parhaana koin muutamat pätkät Loirin elokuvarooleista tai teatterirooleista. Elokuvassa Pojat nuori Vesa-Matti Loiri esittää vakuuttavasti äitinsä menettävää poikaa ja filmatussa Lapualaisoopperassa Loiri laulaa todella vakuuttavasti että ”näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa”.
Myös muutama muu elokuvarooli näytti, miten vakuuttava ja vahva näyttelijä Vesa-Matti Loiri on ollut. Tuntuukin menetykseltä, että hän on ollut suhteellisen vähän teatterirooleissa ja elokuvat ovat pääasiassa huumoripuolelta. Tosin esimerkiksi Turhapuro-elokuvat ovat edelleen varsin katsottavia.
Myös Loirin lauluvälähdykset olivat vaikuttavia. Erityisesti ne pätkät, joissa laulaja ei tarvinnut lunttilappuja vaan laulu tuli suoraan selkäytimestä. Eino Leinon Lapin kesä ja Lapin maisemat muutenkin olivat kohtalaisen paljon esillä.
Haastatteluista parhaita olivat Veskun itsensä haastattelut. Muiden haastattelut olivat paikoin sillä ja rajalla, että meneekö kehumisen piikkiin. Etenkin elokuvan keskivaiheilla oli melko pitkä haastattelujakso, jonka olisi voinut muutaman kerran katkaista joko laululla tai elokuvarooleilla.
Vesku on tehnyt paljon eikä ole ikäloppu vieläkään. Jos terveys antaa periksi, voisiko hän nyt tehdä juuri niitä rooleja, jotka ovat jääneet tekemättä? Kun teatteri oli jäänyt niin harmittavan vähälle.
Ritva Sorvali
Pahan näkeminen ja kokeminen saa tekemään pahaa
Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pahan pappi. Olli Saarelan ohjaama elokuva aiheesta vuonna 2010. Käsikirjoitus Leo Virret.
Harjunpää ja pahan pappi kirjasta tehty elokuva on tiiviimpi ja yhtenäisempi kuin pohjana oleva kirja. Sivuhenkilöiden kokemuksia on siirretty päähenkilöille ja samalla vahvistettu näiden roolia. Niinpä nimihenkilöt ja päähenkilöt poliisikomisario Timo Harjunpää ja pahan pappi nousevat paremmin esille.
Erityisen hyvältä tuntui se, että pahan pappi tulee elokuvassa ikään kuin selvemmin näkyviin. Myös papin menneisyys nostetaan esille, jolloin katsoja näkee mistä mikäkin asia johtuu. Papin menneisyyteen on otettu aineksia Joensuun kirjan toisesta henkilöstä, väkivaltaisesta pankinjohtajaisästä. Tämä henkilö on muuten häivytetty elokuvasta kokonaan. Sampo Sarkola esittää suorastaan viehättävästi elokuvan pahaa pappia.
Juuri tällä tavalla herttaisesti esitettynä pahan pappi osoittautuu erittäin vaaralliseksi. Hän on kuin yksi meistä, jopa yksi kaikkein ystävällisimmistä kansalaisista. Mutta saatuaan uhrin verkkoonsa hän ottaa esille persoonallisuutensa toisen puolen ja toteuttaa säälimättä kostoaan. Koska häntä on kohdeltu lapsena huonosti, hänellä on mielestään oikeus tehdä samoin muille.
Poliisikomisario Timo Harjunpää elää koko elokuvan ajan kuin tulisilla hiilillä. Peter Fanzénin esittämä Harjunpää valvoo öitä ja suunnittelee tyttärensä surmaajan kostoa. Välillä vaikuttaa siltä, että Harjunpää on menossa sekaisin samaan tyyliin kuin pahan papille on käynyt. Ilmeisesti elokuva haluaa sanoa, että pahaa löytyy tarpeen tullen meistä kaikista. Kosto kuljettaa sekä Harjunpäätä että pahan pappia.
Kaiken kaikkiaan Harjunpään perhe on kokonaisuudessaan elokuvan keskiössä. Uskonnon kanssa sekoilevaa ja jopa pahan uhriksi joutuvaa Eliisa-vaimoa esittää ilmeikkäästi Irina Björklund. Ehkä tyttären kuolema oli kuitenkin liikaa tässä elokuvassa. Harjunpään unettomuuden ja huolen olisivat voineet aiheuttaa pelkästään vaimon mielialan vaihtelut.
Joensuun kirjan kuvaamat Helsingin metroasemilla liikkuvat nuoret on häivytetty, mutta heidän piirteitään on siirretty Harjunpäätä lähellä oleville henkilöille. Niinpä käsikirjoittaja oli yhdistänyt Harjunpään perheeseen myös vaimoaan pahoinpitelevän ja runsaasti tatuoidun nykyuroon. Tämän väkivaltaperheen pahoinpitelyä nähnyt ja myös sen uhriksi joutunut poika seurustelee Harjunpään nuoremman tyttären kanssa. Pahan kierre saattaa jatkua?
Pidin tästä elokuvasta. Se on tiivis ja vauhdikas ja jännitys säilyy loppuun asti. Helsingin metro näkyy moneen kertaan ja juostaanpa jossain vaiheessa myös metron alisissa käytävissä. Onervan ja Harjunpään työtoveruus on kuvattu suorastaan liikuttavasti.
Ritva Sorvali
Miesten kanssa saunassa
Miesten vuoro. Uusi kotimainen dokumenttielokuva suomalaisten miesten saunomisesta. Käsikirjoitus ja ohjaus Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen. Elokuva sai Anjalankosken 27. elokuvapalkinnon sunnuntaina 30.1.2011.
Miesten vuorossa kuljetaan saunasta saunaan. Miehet istuvat yleensä ensin jotakuinkin puhumattomina, mutta vähitellen yksi ja toinen alkaa avautua. Pääosin miehet puhuvat yksinäisyydestään, ikävästään, pettymyksistään. Joku on kuollut, on tullut avioero tai muu takaisku.
Yllättävän luontevasti miehet istuvat alasti lauteilla. Saunassa ollaan muutenkin kaikkein paljaimmillaan eivätkä nämä miehet näytä yhtään välittävän miltä he näyttävät, millaisen kuvan heistä saa. He nauttivat saunomisesta ja kertoivat asiaansa. Siinä koko juttu.
Missään vaiheessa saunassa ei millään lailla juhlittu vaan tunnelma oli ikään kuin harras. Niin kuin kirkossa olisi oltu. Liikuttava on etenkin elokuvan loppulaulu, joka alkaa ikään kuin saunasankareiden lauluna, mutta päättyy sitten kuorolla vahvistettuun uljaaseen lopetukseen.
Anjalankoskella tekijät kertoivat kiertäneensä ympäri Suomea saunareissuilla ja nyt elokuvan ilmestyttyä pitkin maailmaa esittelemässä kuvaansa. Pääosin elokuvan teko oli sujunut niin, että mentiin yhdessä saunaan, pantiin kamera yhteen nurkkaan ja alettiin saunoa. Tosin kamera oli pitänyt etukäteen saunottaa kuvauslämpimäksi.
Ritva Sorvali
Mustia autoja, sadetta, tupakansavua
Hella W. Uusi kotimainen elokuva. Käsikirjoitus Outi Nyytäjä, Ohjaus Juha Vuolijoki. Pääroolissa Tiina Weckström.
Kirjailija, kansanedustaja, yleisradion pääjohtaja ja liikenainen Hella Wuolijoesta saisi varmaan monta elokuvaa, kuten ohjaaja Juha Vuolijoki on televisiohaastatteluissa kertonut. Vuolijoen elokuva Hella W kertoo pääosin viime sotien ajasta, jolloin Hella Vuolijoki yritti toimia rauhanvälittäjänä, mutta tuomittiin vankilaan vakoojana.
Jonkin verran elokuvassa tosin sivutaan myös 1920-1930-lukuja ja muun muassa Iitissä sijainneen Vuolijoen Marlebäckin kartanon asioita. Nimenomaan Iitin maisemat tuovat myös maalaismaiseman muuten pääosin kaupunkimaiseen elokuvaan.
Tupakansavu leijailee jatkuvasti henkilöiden ja kameran välissä. Ja kun pitää johonkin lähteä, yleensä sataa. Sateenvarjojen alla kyyhötetään tämän tästä, ja sateessa luikertelevat myös mustien autojen jonot päämääräänsä. Mustat autot ja vaiteliaat miehet varjostavat päähenkilön elämää.
Elokuva kertoo välähdyksittäin Hella Vuolijoen kirjoittamisesta, talousongelmista, matkoista, näytelmien ensi-illoista ja suhteesta tyttäreen. Kaiken kaikkiaan päähenkilö vaikutti yksinäiseltä ja hylätyltä. Tämä näkyi etenkin sota-ajan kuulustelujen ja kuljetusten yhteydessä.
Vankila-aika on elokuvan kiinnostavin osa. Siinä muuten vilkas kamera rauhoittuu kuvaamaan sellissään mykkänä istuvaa Hellaa ja katsoja melkeinpä näkee, mitä tämä ajattelee. Kuulustelijoiden, vartijoiden ja vankitovereiden ihmettelevä ja osin jopa vahingoniloinen asenne kuuluisaa vankia kohtaan tulee näkyviin.
Hella Vuolijoki oli oman aikansa maahanmuuttaja. Hän sai Suomessa paljon aikaan, mutta herätti myös ristiriitoja, jopa kateutta. Elokuva Hella W tarjoaa mahtavia kuvakulmia tämän vaikuttajanaisen elämään. Juuri kuvauksellisuutensa takia elokuvan katsoo varmaan mielellään uudelleen. Myös musiikki loi omaa kohtalonomaista tunnelmaansa läpi elokuvan.
Ritva Sorvali
Prinsessa jättää taustat auki
Arto Halonen, Prinsessa. Uusi kotimainen elokuva. Päärooleissa Katja Kukkola, Krista Kosonen, Samuli Edelman, Peter Franzen ja Pirkka-Pekka Petelius. Kino-Kouvo 13.9.2010.
Prinsessa-elokuva kertoi tositapahtumiin perustuvan tarinan Anna Lappalaisesta, joka vietti 50 vuotta elämästään mielisairaalassa. Jossain vaiheessa Anna päätti ruveta prinsessaksi ja alkoi käyttäytyä kuin prinsessa ikään. Tämä ärsytti ja vaivasi monia. Prinsessamaisuus haluttiin kitkeä Anna Lappalaisesta. Niinpä prinsessan yllä häilyi ajoittain lobotomialeikkauksen uhka.
Elokuva näyttää mielisairaalan hoitokäytäntöjä ainakin 1950-luvulta alkaen. Alussa potilaita makuutettiin näköjään siteissä päivät pitkät – kuin vauvoja kapaloissa. Vähitellen siteistä päästiin eroon, mutta kaikenlainen poikkeavuus yritettiin edelleen kitkeä juurineen. Poikkeavuudeksi koettiin myös Anna Lappalaisen tarve kokea olevansa prinsessa. Vaikutti siltä, että etenkin uutta ylilääkäriä suorastaan ärsytti prinsessa ylhäinen suhtautuminen häneen – ylilääkäriin. Prinsessa kutsui ylilääkäriä opiskelijaksi.
Kaikki pääroolien näyttelijät vakuuttivat. Katja Kukkola prinsessana kulki ylväästi pitkin sairaalan käytäviä Krista Kososen kaunis hovineito vanavedessään. Samuli Edelman ylilääkärinä joutui nielemään potilaansa alentuvan ylhäältäpäin katselun ja Pirkka-Pekka Peteliuksen roolihenkilö jäykistettiin lobotomialeikkauksella hoippuroivaksi vanhukseksi.
Elokuvan viesti tuntui olevan: voi potilaita, voi kaikkia toisten vallan alle joutuvia onnettomia ihmisiä. Onko heillä muuta neuvoa kuin ruveta vaikkapa prinsessaksi? Se on eräänlaista pakoa arjesta, josta ei ollut muuta ulospääsyä. Prinsessana ei tarvinnut täysin alistua toisten vallan alle vaan prinsessana Anna Lappalainen hallitsi omassa maailmassaan. Annan prinsessan roolin ärsyttävyys piilikin varmaan juuri siinä, että hän tällä tavalla kurottautui vallanpitäjiensä yläpuolelle.
Olisin kuitenkin toivonut, että elokuvassa olisi kerrottu jotain Annan elämästä ennen mielisairaalaan joutumista, vaikkapa takautumina. Nyt ynseä äiti käy muutaman kerran sairaalassa, muun muassa antamassa luvan leikkaukseen. Jossain vaiheessa sanotaan Annalla olleen lukuisia sijaiskoteja. Mutta miksi hän alun perin joutui mielisairaalaan, sitä en oikein tajunnut.
Ritva Sorvali
Tytöt hurjina Sisko tahtoisin jäädä -elokuvassa
Sisko tahtoisin jäädä. Uusi kotimainen elokuva. Käsikirjoitus Laura Suhonen, ohjaus Marja Pyykkö. Päärooleissa Ada Kukkonen ja Sara Melleri.
Sisko tahtoisin jäädä on ravisuttava elokuva nuorista. Siinä murrosikäiset koulutytöt Emilia ja Siiri ystävystyvät ja riehaantuvat aivan hurjaan menoon. Ennen niin tasainen Emilia haluaa ilmeisesti näyttää rajummalle Siirille, että kyllä täältäkin pesee ja panee vielä paremmaksi.
Tytöt varastavat kaupoista, pahoinpitelevät yhden vanhuksen, tulevat kotiin milloin tulevat, pinnaavat koulusta ja tekevät kaiken kaikkiaan mitä haluavat. Miten tällaiseen pitäisi suhtautua? Vanhemmat ja koulu ovat ymmällä etenkin Emilian suhteen, joka ei aikaisemmin ollut tällainen. Poliisi laittaa riehujat putkaan.
Monta kertaa sai pelätä tyttöjen puolesta, kun he juoksevat hurjaa vauhtia liukuportaissa, pyöräilevät vaarallisen näköisesti samalla pyörällä ja hortoilevat humalassa milloin missäkin. Heille olisi voinut sattua mitä vain. Tavallaan he käyttäytyvät kuten samanikäiset pojat. Tyttöjen tekeminä varkaudet ja pahoinpitelyt näyttävät ikään kuin hurjemmilta.
Kaiken riehumisen taustalla on ilmeisesti jokin Siirin juttu, josta elokuvassa ei valitettavasti kerrottu. Tosin Siirin äiti näytti lepsuuden huipulta, hän esitti muka nuoria ymmärtävää aikuista, joka sallii kaiken. Joten sitä kautta Siirin jatkuvan uhoamisen tavallaan ymmärsi. Kun äiti ei vastustanut mitään, tytön piti koko ajan lisätä volyymiä.
Emilian isä yrittää panna tytölleen kampoihin, mutta lepsuuntuu hänkin tai oikeastaan väsyy taisteluun. Pikkusisko on Emilialle tärkein kiinnekohta vanhaan elämäntyyliin. Emilialla on muutenkin tavallaan terve pohja, joten hän pysähtyy aina välillä miettimään, missä mennään, mitä tuli taas tehtyä.
Sisko tahtoisin jäädä –elokuva pysäyttää ainakin aikuisen miettimään omia vastuitaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan. Miten paljon nuorille pitäisi antaa vapautta ja miten paljon näitä pitäisi kontrolloida? Tätä kysymystä joutuu jokainen aikuissukupolvi yhä uudelleen pohtimaan. Liekö asiaan ainoaa oikeaa vastausta.
Elokuva ei moralisoi vaan näyttää. Katsoja saa tehdä omat tulkintansa ja muodostaa oman mielipiteensä. Nuoruus on hurjaa ja riskialtista. Voiko sen äärellä muuta tehdä kuin panna kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivoa parasta? Uskon että elokuva herättää keskustelua sekä nuorten että aikuisten kesken.
Ritva Sorvali
Uusi Pohjantähti pitää otteessaan
Täällä Pohjantähden alla 2. Timo Koivusalon uusi filmitoteutus Väinö Linnan samannimisistä kirjoista. Syksyllä 2010.
Timo Koivusalon Pohjantähden toinen osa alkaa Akselin kotiintulolla. Kansalaissodassa ja vankileireillä on Akseli Koskelalta mennyt niin kauan, että tuona aikana syntynyt Voitto-poika on jo kolmevuotias. Koskelan perhe ryhtyy totuttelemaan arkeen, isän kotonaoloon ja sodan voittaneiden kyläläisten katseisiin.
Melko isoon rooliin elokuvassa nousevat 30-luvun vaihteen oikeistolainen kansannousu ja seuraavan vuosikymmenen vaihteen sotavuodet. Koko 1920-luvun jatkunut kommunistien vainoaminen huipentuu 30-luvun vaihteessa kyydityksiin ja muihin väkivaltaisuuksiin. Pentinkulmalla isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) edustajat marssivat muun muassa kesken kunnanvaltuuston kokousta kokoussaliin vaatimaan sosiaalidemokraattisten valtuutettujen poistamista kokouksesta.
Hyvin paljon elokuvassa on kuvattu myös yltiöisänmaallista kansakoulun opettajaa, joka marssituttaa koululaisia alvariinsa. Opettaja onkin paikallisen oikeistoliikehdinnän johtohahmo. Iso asia on myös yhden kunnanvaltuutetun kyyditys ja raaka pahoinpitely, jossa opettaja on osallisena. Kansanliikkeen toimenkuvaan kuuluu sekä Suomen lain että oikeuslaitoksen totaalinen halveksunta.
Kun Koskelan pojat varttuvat miehen ikään, herätään yhtenä aamuna koputuksiin ja viestintuoja jakaa pojille palvelukseenastumismääräykset. Kolme nuorta miestä lähtee kohti tuntematonta ja kirjan lukeneet tietävät, että sille tielle he kaikki jäävätkin. He ovat sen sukupolven Koskelan perheen uhri isänmaan alttarille. Edellisestä sukupolvesta ammuttiin setämiehet.
Paikkakunnan parhaimmisto täyttää kirkon, kun kylän ensimmäinen sankarivainaja siunataan. Eräänlaista kohtalonivaa on, että he joutuvat kehumaan Leppäsen Valtua, jota eivät tämän eläessä olleet kovin korkealle noteeranneet. Sankarivainajan isoisä pohdiskeleekin hautajaisissa isänmaan asiaa tyyliin: rauhan aikana se on tuo isänmaa enemmän paremman väen asia, mutta näin sota-aikana voi köyhäkin yrittää.
Koivusalon elokuvassa ei varsinaisesti ole paljonkaan uutta, mutta jollain tavalla suorastaan yllätyin elokuvan kiinnostavuudesta. Linnan paksuista opuksista elokuvaan oli valittu niin mielenkiintoisia jaksoja, että se piti otteessaan loppuun asti.
Ritva Sorvali
Jadesoturi häikäisee kuvillaan ja näyttelijäntyöllään
Uudessa kotimaisessa elokuvassa Jadesoturi kurotetaan moneen suuntaan. Osa näyttelijöistä on kiinalaisia ja tarina sivuaa kalevalaisen Suomen ja muinaisen Kiinan historiaa. Pitkin kuvaa siirrytään tämän tästä menneisyydestä nykyisyyteen ja päinvastoin. Yhtenä ulokkeena on myös realismin ja mytologian vaihtelu. Vai pitäisikö mytologian tilalle laittaa suosiolla scifi?
Elokuvassa nähdään muutama kunnon kaksintaistelu. Näitä katsellessa tuli mieleen, että suomalaisten ja kiinalaisten menneisyydessä taitaa tosiaan olla jotain yhteistä. Kalevalassa miehet taistelivat hengen asein laulamalla toisiaan suohon. Voisiko ajatella että Kiinassa taitavat akrobatianumerot ovat ajaneet saman asian? Kun taistelija hyppää monen metrin korkeuteen ja tekee ilmassa kuperkeikan, ollaan liikkeellä henkimaailman turvin.
Mielestäni elokuva onnistuu monelta osin laajan aineiston kasassa pitämisessä. Onnistuminen johtuu ainakin osittain siitä, että päärooleihin on löydetty uusia kiinnostavia kasvoja. Erityisesti päähenkilön esittäjä Tommi Eronen istui hyvin rooliinsa. Hänen selkeälinjaiset kasvonsa uskoi hyvin myös kalevalaisen soturin kasvoiksi. Tarinahan kertoi ymmärtääkseni myös eräänlaisesta jälleensyntymisestä, sama henkilö seikkaili sekä menneisyydessä että nykyajassa.
Tommi Eronen oli opetellut kiinaakin ja ainakin minuun hänen kiinansa meni täydestä. Suomen ja kiinan kielen vaihtelu, suomalaiset ja kiinalaiset tapahtumapaikat ja ajoittainen menneisyyteen sukeltaminen toivat elokuvaan ilmavuutta. Myös tietyt yliluonnolliset ilmiöt pakottivat miettimään, mitä ihmettä tämä oikein on? Markku Peltolan esittämän noidan roolia en tosin kaikilta osin ymmärtänyt.
Jadesoturin katsottuaan voikin miettiä, mistä se kertoi? Elokuvassa pyöritellään sampoa ja saadaan se toimimaankin. Sampo on myös esine, joka yhdistää menneisyyden ja nykyisyyden. Esitteessä sanotaan: Tao minulle sampo, niin saat rakkaasi takaisin. Tämä lause muistuttaa siitä, että Jadesoturi on myös rakkauselokuva, jossa kauniit nuoret ihmiset hapuilevat toistensa luo.
Mutta mikä loppujen lopuksi on kaiken takana, se jäi minulta tajuamatta. Kauniita kuvia, vaikuttavia tehosteita ja tavaraa jopa useammankin elokuvan tarpeisiin, tätä kaikkea Jadesoturi on. Silmänruokaa riittää. Ehkä elokuva on lajityypiltään kuitenkin enemmän nuorten makuun ja ehkä he sen paremmin ymmärtävätkin.
Kaurismäki kertoo ihmisen yksinäisyydestä
Laitakaupungin valot. Uusi kotimainen elokuva. Käsikirjoitus ja ohjaus Aki Kaurismäki. Kuva-Portti Kouvola.
Aki Kaurismäki lumosi jälleen omalla askeettisella tyylillään. Laitakaupungin valot kertoo vartijasta, joka elää omaa yksinäistä elämäänsä ja jota käytetään surutta hyväkseen. Katsojan myötätunto on tietenkin vartijan puolella.
Laitakaupungin valot todistaa, kuinka elokuva pääsee lähelle ihmisen kokemuksia.
Kaurismäen elokuva kuljettaa tarinaa eteenpäin lähes ilman puhetta. Silloin kun puhetta on, se on selkeää ja lyhytsanaista. Kuvat puhuvat paljon enemmän.
Kuvat kertovat työpaikkakiusaamisesta, yksinäisyydestä, masennuksesta, ihmisen tarpeesta pitää kiinni omanarvontunnostaan, välittämisestä sekä kiusaajien ja rikollisten elämän kolkkoudesta. Laitakaupungin valot kertoo, että tärkeintä on nähdä mitä ympärillä tapahtuu, välittää toisesta ihmisestä ja tarttua ojennettuun käteen.
Elokuvan jälkeen oli pakko ruveta pohtimaan, miltä Kaurismäestä mahtaa tuntua? Kokeeko hän olevansa omassa työyhteisössään kuvatun vartijan tyyppinen uloskatsottu, syrjään sysätty? Elokuva kertoo vahvasti siitä, miten ihminen voidaan esimerkiksi juuri työpaikalla työntää syrjään, yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen.
Kaurismäen kuvaama mies ei kuitenkaan sorru anelemaan armoa tai kerjäämään myötätuntoa. Hän tuntuu sanovan: Tehkää minulle mitä tahdotte, olkaa öykkäreitä, tappakaa vaikka, mutta minä en teitä kumarra. Mahtavaa.
Kuvat luovat miljöitä ja musiikki luo sielunmaisemaa. Oikeastaan kuvien ja musiikin eräänlainen keskustelu on osa elokuvan dialogia. Helsinki näyttäytyy jälleen takapihojen karuna ja kolkkona lähiönä, mutta myös merellisenä pohjolan valkeana kaupunkina.
Kai Lehtinen tekee huippuroolin Päätalona
Päätalo. Uusi kotimainen elokuva 2008. Kirjailija Kalle Päätalon kirjailijaksi tuloa kuvaava elokuva. Ohjaus Hannu Kahakorpi. Kuva-Portti Kouvola.
Näyttelijä Kai Lehtinen tekee huippuroolin Kalle Päätalona elokuvassa Päätalo. Lehtinen on ujuttautunut niin hyvin Päätalon nahkoihin, että katsojana unohtaa kokonaan että kyseessä on tietty näyttelijä. Lehtinen tekee Päätalosta tavallisen suomalaisen miehen, joka ei oikein osaa pitää puoliaan ja jonka silmät kostuvat kovan paikan edessä, tosin yleensä vain silloin kun hän on yksin.
Kalle Päätalo joutuu 1950-luvulla koville sekä kirjailijaksi tulonsa että naissuhteidensa takia. Ensimmäinen vaimo naputtaa kaikesta, salarakas saa lapsen ja vasta uuden vaimon kanssa elämä alkaa taas sujua. Myös kirjoittamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jonkin verran elokuvassa on jaksoja, joissa Päätalo ikään kuin ääneen kertailee Waltarin Aiotko kirjailijaksi –kirjasta lukemiaan kirjailijan ohjeita.
Erittäin hyvin elokuva kertoo sen, miten jokainen ihminen kaipaa toisten tukea ja kannustusta. Vaikka Päätalo tiesi jo nuorena, että hän haluaa kirjoittaa, tuskin kirjoittaminen olisi edennyt näinkään hyvin, ellei äiti olisi häntä rohkaissut ja ellei toinen vaimo olisi näin selvästi ryhtynyt häntä tässä asiassa tukemaan.
Elokuva kertoo vuosista 1952-1958, osa ajasta ollaan Taivalkoskella ja osa Tampereella. Koko ajan Päätalolla on tarve löytää aika ja paikka kirjoittamiselle, mutta muut työt painavat päälle. Perhe on elätettävä, ensimmäinen vaimo ostettava ulos talosta, lapsenruokot maksettava, rahaa tahkottava. Niinpä kirjoittaminen jää yöhön.
Uskon vahvasti tämän elokuvan välittämään Päätaloon. Elokuvan tekijät ovat myös todella hyvin paneutuneet 1950-luvun asioihin, kuvauspaikat, ihmisten vaatteet ja koko elämänote tuntuu oikealta. Tuolloin sota oli lähellä ja sotakaverit tapasivat toisiaan ja tämän elokuvan mukaan myös huolehtivat toisistaan.
Taivalkosken maisemat ja Tampereen rakennustyömaat jäävät miljöinä parhaiten mieleen. Elokuvan lopulla nähdään vielä esikoisromaanin kujanjuoksu kustantajalta toiselle. Toistuvat hylkäystuomiot tietenkin masentavat kaikkensa antanutta kirjoittajaa.
Niinpä kun Gummeruksen toimittaja vasta ensin aikansa rusikoituaan käsikirjoituksen huonoja puolia lopulta loihe lausumaan, että kukaan ei ole Suomessa aikaisemmin näin hyvin kuvannut rakennustyömaan elämää ja että teillä on selvästi lahjoja kirjoittamiseen, katsojallakin on kyyneleet silmissä. Niin vahvasti Päätalon kokemus välittyy katsomoon.
Ritva Sorvali
Kalteva torni ihmisen kuvana
Kalteva torni. Uusi kotimainen elokuva. Käsikirjoitus ja ohjaus Timo Koivusalo. Pääroolissa Martti Suosalmi. Kino-Kouvo.
Kalteva torni kertoo mielisairaalan potilaan Italian-matkasta. Päästyään avohoitoon, elokuvan päähenkilö Johannes päättää toteuttaa unelmansa ja mennä katsomaan Pisan Kaltevaa tornia. Johanneksella on pakkomielle tornin suhteen, hän ottaa tämän tästä kaltevan asennonkin ja esittää tornia.
Kukapa meistä täysin suora olisi, kuka on kallellaan mihinkin suuntaan, kuka tarvitsee mitäkin, tästä elokuva tuntuu puhuvan. Risto Salmen mainio sivurooli Johanneksen asuinkumppanina toi tarinaan tuiki tarpeellista huumoria.
Martti Suosalmi esittää Johanneksen kiperiä tilanteita ammattinäyttelijän taidolla. Johanneksen tilanne muuttuu jatkuvasti. Hyvää hyvyyttään hän antautuu vieraassa kaupungissa palvelemaan muitakin ja ajautuu tämän tästä eksyksiin.
Italian kaupunkien historialliset maisemat levittäytyvät auliisti katsojien silmien eteen. Venetsian jokikadut, historialliset aukiot, lukemattomat sillat ja katukahvilat sekä nykyturismin ja vanhojen rakennusten yhteiselo tarjoavat hyviä kuvakulmia.
Mutta oliko tarinaan kuitenkin kirjoitettu liian monta linkkiä. Olivatko siinä tarpeen nuorten pakolaisten ankeat olot, Italian asunnottomat ja entisen balettitanssijan nuoruudenaikainen rakkaus ihmeenomaisine loppuratkaisuineen?
Napakampi käsikirjoitus ja tarkempi leikkaus olisivat tehneet elokuvasta vieläkin nautittavamman.
Kovaa menoa Rööperissä
Rööperi, uusi kotimainen elokuva, 2009. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus Marko Leino Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin tekstin pohjalta. Rooleissa muun muassa: Peter Franzen, Samuli Edelmann, Kari Hietalahti, Pihla Viitala ja Kristo Salminen. Kuva-Portti Kouvola.
Rööperi kuvaa Helsingin Punavuoren rikollisporukoita1960-1970-luvuilla. Kun keskiolutta ei vielä 1960-luvulla saanut vapaasti kaupoista, viinantrokaajilla oli markkinat. Viinanmyynnillä elokuvan nuoret miehet aloittavat rikollisen uransa.
Rikolliset ja poliisit toimivat samassa maailmassa, tuntevat toisensa ja tietyllä tavalla arvostavatkin toisiaan. Niin poliiseissa kuin rikollisissakin on monenlaista, vanhan polven toimijat arvostavat vanhan polven tapaa toimia, nuoremmilla on eri tavat.
Nyrkki puhuu vähintään yhtä usein kuin tuliaseet, kun maksut eivät tule ajallaan tai osapuolten mielipiteet muuten menevät ristiin. Erimielisyyksiä voi tulla esimerkiksi myyntireviireistä. Tässä elokuvassa ei ajeta niinkään autolla vaan vastapuolet kohtaavat joukkioittain jossain sataman tiilimurskalla.
Tyylittely tihentää / väliotsikko
Aleksi Mäkelän ote tarinaan on pääosin realistinen, mutta välillä henkilöt ikään kuin leijuvat eteenpäin. Tyylittelevä käsittelytapa tuo esitykseen sekä huumoria että tihentää kerrontaa. Mennään eteenpäin ikään kuin ajatuksen vauhdilla.
Peter Franzen esittää suorastaan liikuttavasti kaiken menettävää miestä. Alun viinantrokaus vaihtuu kovempiin rikoksiin, mutta kuva menetetystä tyttärestä häilyy mielessä loppuun asti. Samuli Edelmannin esittämä kaupparatsu vaihtaa hänkin ammattia, mutta pysyy poliisien tarkkailun alla loppuun asti.
Isän etsintää/väliotsikko
Elokuvasta hahmottuu vanha kaarti ja huomattavasti kovemman tuntuisin ottein liikkuva nuori jengi. Vanhan kaartin rikollisten taustalta näyttää paljastuvan rikkinäinen koti. Poliiseista yksilöityy vain Juha Veijosen esittämä omat roistonsa hyvin tunteva vanhan kaartin poliisi.
Kuuluiko turpiin antaminen 1960-luvulla nuorten miesten väliseen lähes normaaliin kommunikointiin? Joka tapauksessa vähän väliä on joku elokuvan henkilö silmä mustana ja naama veressä eikä mene aikaakaan, kun hän on taas siloposki.
Ritva Sorvali
Lotat sodassa miesten rinnalla
Lupaus. Elokuva Suomen Lotta Svärd järjestön jäsenten sotaponnisteluista. Käsikirjoitus Inkeri Kilpinen. Ohjaus Ilkka Vanne.
Lupaus on elokuva Suomen lottien työstä viime sotien aikana. Elokuvassa nähdään ensinnäkin välähdyksiä siitä, miten lottajärjestön johto toimi, miten se neuvotteli Suomen sotilasjohdon kanssa ja teki päätöksiä 240.000 henkisen jäsenistönsä osallistumisesta sotaponnistuksiin.
Pääasiassa elokuva kuitenkin kertoo muutaman nuoren lotan rintamakokemuksista. Nämä nuoret tytöt toimivat ilmavalvontatehtävissä, eläinlääkinnässä, rintamasairaaloissa ja ruumiinpesijöinä. Kaikkein vaikuttavimmat jaksot kuvaavat juuri tilanteita ruumiinpesusavotoiden liepeiltä.
Elokuva alkaa vuoden 1939 keväästä ja päättyy vuoteen 1956, jolloin Porkkala palautettiin Suomelle. Kyseessä on siis melko pitkän ajanjakson kuvaus, eräänlainen kavalkadi siitä, missä kaikessa lotat olivat mukana.
Tyttöjen perheet ja seurustelut
Kaksi päähenkilöistä on sisaruksia, ja näiden vanhemmat ovat osa elokuvan henkilöstöä. Sisarusten vanhemmat ja lähipiiri edustavat tavallaan kotirintamaa ja tulevat kuvaan tämän tästä. Perhe asuu Porkkalassa ja joutuu lähtemään kodistaan sodan jälkeen.
Melko hyvin elokuva välittää sodan ajan rikkinäisen ja ihmisiä erilleen viskovan ajankuvan. Voi mennä vuosi ja kaksikin, että esimerkiksi seurustelevat nuoret eivät näe toisiaan, vaikka samaa sotaa käyvät. Rintamalinja on pitkä, ja nuorten luonnollinen epävarmuus siitä, kuinka tosissaan kukin on seurustelun suhteen, ehkäisee yhteydenottoja.
Jonkin verran elokuva suorastaan korostaa juuri seurustelusuhteiden osuutta. Tietysti seurustelu kuuluu tuonikäisten elämään niin vahvasti, että edes sota ei sitä estä. Oikeastaan sota mahdollistaa sen keräämällä nuoria miehiä ja naisia vuosikausiksi yhteen ja vielä erityisolosuhteisiin.
Kokonaiskuva etusijalla
Jostain syystä odotin vaikuttavampaa kokemusta. Tekijät ovat varmaan joutuneet taiteilemaan mahdollisimman laajan kokonaiskuvan antamisen ja yksilöiden kuvaamisen välillä. Se että on päädytty enemmän kokonaiskuvan suuntaan, tekee elokuvasta eräänlaisen historian oppitunnin.
Lupaus ei niinkään kosketa draamana, mutta se kertoo tärkeästä vaiheesta suomalaisen naisen historiaa. Liikuttavaa on se, että tytöt todellakin olivat näin nuoria, suorastaan koulunpenkiltä sotaan lähteviä. Hyppäys turvallisesta lapsuudesta sodanoloihin oli hurja.
Paikallisesti kiinnostavaa on, että elokuvassa nähdään Kouvolan teatterin näyttelijöitä, ainakin Hannele Laaksonen ja Raimo Räty. Myös yhtä päähenkilöä esittävä Karoliina Vanne on näytellyt myös Kouvolan teatterissa. Ja tietenkin ohjaaja Ilkka Vanne on ohjannut myös Kouvolassa.
Lapsuuden kokemukset purkautuvat koulukodissa
Tummien perhosten koti, uusi kotimainen elokuva. Leena Landerin samannimisen romaanin pohjalta käsikirjoittanut Marko Leino ja ohjannut Dome Karukoski. Kino-Kouvo 12.1.2008.
Tummien perhosten koti kertoo saarella sijaitsevasta koulukodista, jossa asuu seitsemän poikaa.
Heitä opastaa siellä Tommi Korpelan esittämä koulukodin johtaja. Muita henkilöitä on tämän vaimo, kaksi tytärtä ja talonmies. Lisäksi Pertti Sveholmin erinomaisesti esittämä Juhanin isä vierailee koulukodissa.
Elokuva kertoo pojista, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet paljon väkivaltaa ja turvattomuutta. Juhanin kautta kuvataan poikien taustaa. Ilmeisesti samantapaisia kokemuksia löytyy muidenkin kotioloista, joita on raunioittanut erityisesti vanhempien juopottelu.
Juhanin lapsuudenoloja kuvataan painajaismaisina takautumina, unina tai muistoina. Tietyt
koulukodin tapahtumat aktivoivat muistot esiin, erityisesti Juhanin ollessa kuusivuotias tämän kotona on tapahtunut jotain järkyttävää. Painajaisunien pieni Juhani istuu hellyttävästi sängyn reunalla ja kuuntelee vanhempiensa riitelyä.
Elokuvassa ei kerrota, miksi esimerkiksi Juhanin kotona juopotellaan ja riidellään. Syitä voi kukin katsoja vain kuvitella. Ehkä elokuvan Juhanillekaan ei koskaan selviä se, mistä hänen vanhempiensa välillä oikein oli kysymys. Minulle ei tosin täysin selvinnyt sekään, mistä koulukodin johtajan avioliitossa oli kyse
Pitäisikö johtajan aloittama perhosten viljely rinnastaa koulukodin pitämiseen? Haluaako elokuva sanoa, että poikien kanssa käy samalla tavalla kuin perhostenkin kanssa? Pojat ovat eräänlaisia tummia perhosia, tummasävyisestä ympäristöstä lähteneitä, ja he tarvitsisivat elämänsä pohjaksi lämpöä ja hoitoa.
Tummien perhosten koti on vaikuttava elokuva. Se kertoo muun muassa siitä, että lapset on meille aikuisille annettu hoivattaviksi ja rakastettaviksi. Jos emme pysty heitä hoitamaan ja rakastamaan, voi syntyä tummia perhosia. Lapsuuden kokemuksista on vaikea päästä irti.
Ritva Sorvali
Pysyäkseen elossa ihminen tarvitsee tehtävän
Postia pappi Jaakobille. Uusi kotimainen elokuva. Ohjaus Klaus Härö. Kino-Kouvo.
Klaus Härö on aina valinnut elokuviensa aiheiksi isoja aiheita. Ainakin kahdessa elokuvassa päähenkilönä on ollut lapsi. Näkymätön Elina ja Äideistä parhain kuvaavat lasta tavallaan kahden kielen ja samalla kahden kulttuurin saumakohdassa. Yhtenä aiheena näissä elokuvissa on lapsen kokema epäoikeudenmukaisuus.
Postia pappi Jaakobille poikkeaa melkoisesti edellisistä. Tosin tässäkin elokuvassa aiheena on epäoikeudenmukaisuus ja siitä kumpuava rohkeus. Härön viesti tuntuukin olevan, että epäoikeudenmukaisuutta ei saa sallia, sitä ei ainakaan saa hyväksyä. Miten sitä missäkin tilanteessa vastustaa, se on toinen asia.
Jaakobissa on oikeastaan kaksi päähenkilöä, pappi Jaakob (Heikki Nousiainen) ja hänen apulaisensa Leila (Kaarina Hazard). Leila on juuri päässyt vankilasta, jossa hän on ollut kärsimässä elinkautista tuomiota. Hänet on armahdettu ja hän on saanut vankilaan työtarjouksen pappi Jaakobilta. Leilan työnä on lukea sokean Jakobin saamaa avunpyyntöpostia.
Elokuva keskittyy kuvaamaan päähenkilöiden mielentilaa lähinnä Leilan kannalta. Hidas tempo, tummat kuvat ja toistuva sateen lotina luovat lohdutonta tunnelmaa. Ilmeisesti molemmat päähenkilöt ajattelevat kuolemaa. Niinpä elokuvan sävy on synkempi kuin näkemissäni aikaisemmissa Härön elokuvissa. Olisin toivonut elokuvaan jotain valonpilkahdusta.
Tarina on oikeastaan dekkari. Vasta lopussa paljastuu miksi Leila oli vankilassa ja miten pappi Jaakob tähän asiaan liittyy. Dekkarinomaisuutta tarinaan tuo myös vanha pappila, jossa huoneita tuntuu olevan loputtomiin, jonka katto vuotaa ja joka sijaitsee yksinään metsän keskellä.
Lähes ainoa yhteys ulkomaailmaan on postinkantaja.
Elokuvan pääviesti tuntuu olevan, että säilyäkseen hengissä ihminen tarvitsee tehtävän. Hänellä pitää olla ihmisiä, jotka tarvitsevat häntä, joille hän voi antaa jotakin. Hyvin valittu musiikki tukee aihetta ja on muutenkin tärkeä osa filmiä.
Ritva Sorvali
Raja sulkeutui monelta vuonna 1918
Raja 1918. Suomalais-venäläisenä yhteistyönä tehty elokuva vuoden 1918 rajatapahtumista. Ohjaus Lauri Törhönen, käsikirjoitus Aleksi Bardi. Lopputeksteissä yhtenä tekijänä myös Jörn Donner. Päärooleissa Minna Haapkylä, Martin Bahne ja Tommi Korpela.
Elokuvassa Raja ollaan ilmeisesti Rajajoella Suomen ja Venäjän välisen pääsillan tuntumassa.
Venäjältä päin pyrkii Suomeen kansaa tien täydeltä. Suomessa on vastikään sodittu kansalaissota, jonka punaiset pakolaiset puolestaan ovat pyrkineet rajan yli Venäjän puolelle. Elokuvassa eletään toukokuuta 1918.
Päähenkilöiksi nousevat sekä Suomen että Venäjän puoleiset rajapäälliköt ja paikallinen opettajatar neiti Lintu. Neiti Lintu toimii kirjurina, kun pakolaisia pikakuulustellaan ja määrätään joko palautettavaksi, karanteeniin, ammuttaviksi tai päästettäväksi Suomen puolelle. Tärkeimpänä kriteerinä valinnoille tuntuu olevan se, miten kukakin osaa lausua sanan kyllä.
Ihmisillä on sidoksia moneen suuntaan. Kautta aikojen on käyty kauppaa rajan yli eikä papereita ole kyselty. Mistä kaikille nyt saadaan paperit rajan ylitystä varten? Paperittomat ovat kuitenkin kuin lainsuojattomia, heille voi tehdä mitä vain. Niinpä monen kohtalo riippuu kokonaan siitä, millä tuulella kuulustelija tai karanteeniin kuljettaja sattuu olemaan.
Raja on kova ja karu elokuva. Rajapoliisien mielivalta aiheuttaa monen kuoleman. Aseita on paljon ja niitä käytetään herkästi. Sota ikään kuin jatkuu rajalla, vaikka se muualla Suomessa on vähitellen tyrehtynyt. Tosin kenttätuomiot ja ampumiset jatkuvat tietenkin myös vankileireillä.
Minna Haapkylän, Martin Bahnen ja Tommi Korpelan esittämien henkilöiden kolmiodraamassa näkyy Suomen tuolloin tilanne pienoiskoossa. Valkoinen Suomi käytti valtaa, väkivaltaa. Tuon vallan kohteita olivat oikeastaan kaikki ne, jotka eivät olleet julkivalkoisia. Uhreista pelastautuivat parhaiten punaisten päälliköt.
Raja sulkeutui monelta vuonna 1918. Myös elämän ja kuoleman raja.
Ritva Sorvali
Koti-ikävä pysäyttää aikuiset
Koti-ikävä. Käsikirjoitus Petri Kotwica ja Selma Vilhunen. Ohjaus Petri Kotwica. Uusi kotimainen elokuva, Kino-Kouvo.
Kun lapsi oirehtii rajusti, syynä saattaa olla koti, vanhemmat. Elokuvassa Koti-ikävä Sami-niminen nuorukainen viedään psykiatriseen sairaalaan. Sami on puhumaton, vihainen ja omissa oloissaan nyhjöttävä. Hoitajat yrittävät kontaktia, Sami torjuu kaikki.
Elokuvan katsoja yrittää miettiä, mitä ihmettä? Mitä on tapahtunut? Vähitellen takautumien avulla päästään kiinni Samin kotioloihin. Ja lopussa paljastuu sekin, miksi Sami on siellä missä on.
Koti-ikävä pakottaa aikuiset katsomaan peiliin. Aikuiset ovat vastuussa lapsista ja nuorista. Nähdyssä elokuvassa osat olivat kääntyneet päinvastaisiksi. Sami oli joutunut ottamaan niin suuren vastuun, että hän ei sitä enää jaksanut kantaa.
Mielenkiintoista on nähdä sekin, miten lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen saakka. Lapsi on mieluummin vihainen koko muulle maailmalle kuin paljastaa kodin yksityiskohtia ulkopuolisille. Lapsi haluaa pitää kotia koossa jopa oman terveytensä kustannuksella. Hänellä on koti-ikävä.
Elokuvan replikointi on lyhyen nasevaa ja luontevaa. Mustavalkoisten ja värillisten kuvien vaihtelu kertonee mielen myllerryksistä. Julius Lavonen esittää hyvin uskottavasti ja herkkäkasvoisesti 17-vuotiasta Samia. Tarja Heinula on lepattava äiti ja Janne Virtanen turvallinen omahoitaja.
—–
Sooloillaan aikamme – kunnes sitoudutaan
Uusi kotimainen elokuva. Käsikirjoitus Katja Kangas, ohjaus Lauri Nurkse. Päärooleissa: Saija Lentonen, Kari-Pekka Toivonen, Kristiina Elstelä, Minttu Mustakallio ja Jani Volanen.
Sooloillaan-elokuva kertoo kapellimestarin ja toimittajan suhteesta. Kolmantena tärkeänä pyöränä pyörii mukana kapellimestarin äiti ja neljäntenä ensiviulisti. Eletään nyky-Helsingissä, toimistoissa, konserteissa, ravintoloissa, lentokentillä ja pitsihuvilassa.
Pääosa henkilöistä on kolmikymppisiä sinkkuja. Replikointi on lyhyttä ja nasevaa, työvauhti kova. Niinpä riennetään paikasta toiseen joskus takkia riisumatta matkalaukku toisessa kädessä ja vaatepussi toisessa olalla heiluen. Maailma tuntuu olevan jossain muualla, jonne pitää joutua.
Pidin elokuvasta. Pidin sen mielenkiintoisista näkökulmista. Pidin siitä, että henkilöt löysivät toisistaan uusia piirteitä, henkilöt muuttuivat elokuvan aikana toisilleen uusiksi ihmisiksi. Pidin siitä, että asiat lopulta löysivät tärkeysjärjestyksensä.
Saija Lentonen pääroolissa on raikas uusi kasvo ja tekee henkilöstään uskottavan nuoren naisen. Kari-Pekka Toivonen jää menevänä miehenä hieman taustalle, mutta ikään kuin häneenkin uskoisi, vaikka se on elokuvan myös naisille vaikeaa.
Kristiina Elstelä äidin roolissa luo ihanan mummon ja samalla esimerkin siitä, miten vanhakin piristyy saadessaan olla ihmisten ilmoilla. Elstelän tekemän Lean touhukas huvilamummo ja raporankana makaava vanhainkotimummo ovat havainnollinen kuva meille kaikille vanhustemme tilanteesta.
Minttu Mustakallio tekee ensiviulististaan todellisen vamppinoidan ja Jani Volanen on huvittava ja napakka esimies. Sooloillaan on puhutteleva nykyelokuva.
Ritva Sorvali
Tali-Ihantala – sotaa hyökkäysvaunujen kupeessa
Tali-Ihantala, uusi kotimainen elokuva. Ohjaus Åke Lindman.
Elokuva Tali-Ihantalasta kertoo sodasta, kesästä 1944. Tali-Ihantala sijaitsee hieman Viipurista Suomeen päin, siis Karjalan kannaksella. Näin itsenäisyyden juhlavuonna tällaisella elokuvalla on tilausta.
Alussa kertaillaan Suomen viime sotien historiaa. Myös taistelukuvauksia on muualtakin ennen kuin tullaan varsinaiselle Tali-Ihantalan seudulle. Pidin näitä alkukuvauksia turhina. Elokuva olisi ollut tiiviimpi, jos se olisi keskittynyt pelkästään nimen kuvaamaan paikkaan.
Ehkä sen takia, että aluksi ollaan eri paikoissa ja henkilöt vaihtuvat koko ajan, elokuva on suhteellisen sekava. Tiivistyminen alkaa vasta lopulla, kun aletaan puhua ratkaisevasta taistelusta. Jos vihollinen tästä pääsee läpi, se on Suomen menoa. Tuolloin kuvaus alkaa myös keskittyä tiettyihin henkilöihin.
Elokuvan alkupuoli oli myös loppua teknisempää. Oikeastaan alkupuolella kuvataan enimmäkseen hyökkäysvaunuja ja niiden poukkoilua kapealla tiellä. Katsojana en tiennyt kumman hyökkäysvaunut kulloinkin olivat kyseessä. Ei se aina tuntunut olevan selvää elokuvan sotilaillekaan.
Varmaan tietty sekavuus oli täyttä totta sodan aikana. Hyökättiin ja peräännyttiin, porukkaa kaatui oikealla ja vasemmalla. Yksittäisten sotilaiden kohtaloa ei tässä elokuvassa osannut surra, sillä heihin ei ehtinyt tutustua. Koko ajan tuli kuvaan uusia kasvoja. Käsikirjoitus ei halunnut nostaa esiin yksilöitä.
Tali-Ihantala onkin suuren joukon kuvaus, ei yksilöiden kuvaus. Ainoastaan Asko Sarkolan esittämä sotamarsalkka Mannerheim jäi yksilönä mieleen. Mannerheim istumassa paitasillaan sängyn reunalla odottamassa uutisia Tali-Ihantalasta oli suorastaan liikuttava näky.
Liikuttava on myös lopun pitkä kamerakierros hiljentyneellä taistelutantereella. Myllerretyssä maassa makaa satamäärin kaatuneita sotilaita, ilmeisesti suomalaisia ja venäläisiä sikin sokin. Eräänlaisena Suomen kohtalonhetken kuvauksena elokuva puolustaa paikkaansa. Vaikka niin moni kuoli, Suomi säilyi hengissä.
Ritva Sorvali
Valkoinen kaupunki kertoo miehen ahdingosta
Aku Louhimiehen elokuva Valkoinen kaupunki kertoo hyvin uskottavalla tavalla, miten tyhjän päälle mies jää avioerotilanteessa. Mies heitetään sivuun, hän on ilman muuta toissijainen vanhempi, kun aletaan keskustella huoltajuudesta, lasten tapaamisista ja muista yhteisistä asioista.
Kun mies huomaa jäävänsä alakynteen, hän tietysti suuttuu. Suuttuminen on kuitenkin pahinta, mitä hän tuossa tilanteessa saa tehdä. Suuttuminen osoittaa sosiaaliviranomaisille, että hän ei ole missään nimessä kykenevä huoltajaksi. Niinpä hän suuttuu ja masentuu yhä enemmän. Alamäki on valmis.
Elokuvan näyttelijät pystyivät lapsia myöten luomaan uskottavan tuntuisia tilanteita nykyajan pariskuntien ongelmista. Isä istumassa yksin autiossa yksiössä ja lapset viikonloppuvierailuilla pitkin lattioita nukkumassa. Äidille jää koti ja lapset, mitä jää isälle? Viikonloppuisyys.
Mikä ihminen on jos hän ummistaa silmänsä?
Klaus Härö, Uusi ihminen. Elokuva tyttöjen sterilisaatiosta Ruotsissa 1940-1950-luvuilla.
Elokuvaohjaaja Klaus Härö on puolustanut elokuvissaan pienen ihmisen oikeuksia byrokratiaa tai muuta valtakoneistoa vastaan. Härön elokuva Näkymätön Elina kertoi tytöstä, joka ei hyväksynyt opettajansa toimia. Äideistä parhain kertoi Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista. Lapsilta ei mielipidettä kysytty, kun heitä ahdettiin juniin tai laivoihin.
Kuvatessaan uusimmassa elokuvassaan köyhien tyttöjen eräänlaista pakkosterilisaatiota Klaus Härö on jälleen tarttunut koskettavaan aiheeseen. Taas kerran jotkut tahot haluavat määrätä toisten elämästä. Nyt yhteiskunta tai tässä tapauksessa kunta haluaa hillitä väestön kasvua pakottamalla tietyt tytöt sterilisaatioon.
Elokuva kertoo kuinka tytöt kerätään maaseudulta eräänlaiseen kasvatuslaitokseen, josta heidät sitten yksitellen viedään sterilisoitaviksi. Kasvatuslaitoksessa he tekevät työtä ja ainakin virallisena ohjeena on tehdä heistä yhteiskuntakelpoisia. Millä tavalla he siihen asti olivat kelvottomia, se ei selvinnyt.
Elokuvan alussa sekä lopussa kysytään, mikä ihminen on, jos hän ummistaa silmänsä näkemältään epäoikeudenmukaisuudelta?
Klaus Härö houkuttelee ottamaan vastuuta. Kaikki olemme vastuussa siitä, mitä näemme. Mitä me oikeastaan olemme, olemmeko ihmisiäkään, jos ummistamme silmämme siltä mitä näemme? Kun näkee epäoikeudenmukaisuutta, siihen pitää puuttua.