Hullunhauska eläinnäytelmä Kouvolassa

Dick King-Smith – David Wood, Babe, Urhea paimenpossu. Ohjaus Kaija Viinikainen, sävellykset ja musiikin harjoitus Antti Nykänen, laulujen sanat Marja Davidsson, puvustus Sari Salmela, koreografia Satu Taalikainen. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa 6.5.2010.

Kouvolan Teatterin perinteinen kevään lastennäytelmä kertoo tänä vuonna possusta, joka samaistuu koiriin ja etenkin äitikoiraan Sissiin. Possu opettelee koirien tapaan paimenkoiraksi eli paimenpossuksi. Veli-Matti Karén seikkailee possun roolissa hellyttävästi, tukeutuu koiraäitiin ja yrittää olla hyvä kaikessa.

Nina Petelius-Lehdon Sissi-koira on kuten suurperheen äiti ainakin napakka ja topakka, mutta pohjimmiltaan kiltti. Markku Kekki ja Jaana Raski esittävät isäntää ja emäntää ja sopeutuvat hyvin eläintensä joukkoon. Muilla näyttelijöillä oli useita rooleja. Sami Kosolan kukko pörhistelee aivan omassa luokassaan ja harmittelee aikaista herätystään.

Lampaat hurmasivat kurinalaisuudellaan (väliotsikko, jos kuva niin tämä sopisi lammaskuvan kuvatekstiksi)

Erityisenä ilonpilkkuna kipittävät näyttämöllä lampaat. Kuuden lampaan ryhmä tulee näyttämölle aina klassisen musiikin tahdissa yhtäaikaisesti sipsuttaen kuin ainakin baletin tanssiryhmä. Rytmikkäästi lampaat etenevät, loittonevat, jakautuvat pienempiin ryhmiin, reagoivat yhtäaikaisesti pelottaviin ääniin ja kerta kaikkiaan hurmaavat säntillisellä ryhmäkurillaan.

Lampaiden paksuvillaiset turkit korostivat rytmikästä tanssillisuutta. Myös koirilla oli samantapaista ryhmäjuttua esityksen alussa, samoin kanoilla. Mutta kanojen puputyttömäinen asu ei tuntunut oikein lastennäytelmän asulta. Kanoista olisi saanut huomattavasti hauskemmat jollain arkisemmalla asulla.

Vaikuttaa siltä, että kevään lastennäytelmä on näyttelijöillekin eräänlainen irrottelun paikka. Talven jälkeen voi päästellä höyryjä hulvattomissa eläinrooleissa. Näyttelijät näyttivätkin nauttivan esityksestä, joten mikä oli yleisönkin nautiskellessa. Marja Davidssonin sanoittamat laulut täydensivät hyvin esitystä.

Ritva Sorvali

Kolmas räväyttää näyttämölle ihmissuhteiden vaikeudet

Kati Kaartinen, Kolmas. Ohjaus Minna Nurmelin, lavastus ja puvut Maija Louhio, valosuunnittelu Esa Kurri, äänisuunnittelu Riku Hämäläinen. Esitys Kouvolan Teatterissa la 5.2.2011.

Kouvolan Teatterin uusi näytelmä Kolmas sijoittuu johonkin nykyajan kerrostaloon. Henkilöt kohtaavat toisensa muutaman kerran talon hississä, kuka enemmän kuka vähemmän vaivaantuneina. Eläkeläisillä on aikaa tutkailla muita kulkijoita ja yrittää arvailla millä asioilla kukakin liikkuu. Mutta kuka näytelmän henkilöistä on kolmas tai mistä muuta nimi tulee, sitä en tajunnut.

Näyttämölle oli lavastettu hissipaikan lisäksi sänky, sohva, muutama tuoli, kirjoituspöytä ja pari kolme sermiä. Näitä liikuteltiin esityksen aikana. Tavarat markkeerasivat kolmea kotia, eläkeläispariskunnan kotia, keski-ikäisen pariskunnan kotia ja yksin asuvan nuoren naisen kotia. Valoilla näyttämöltä nostettiin esiin milloin kenenkin kotielämä.

Eläkeläisten esittäjät Hannele Laaksonen ja Markku Kekki puuhasivat keittiössään ja kauppareissuillaan juuri sopivan unohtelevaisina. Dementia tuntui väijyvän taustalla, huoli suolentoiminnasta kuului jokapäiväiseen puheenparteen. Pienistä nahisteluista huolimatta yhteinen sävel oli kuitenkin vuosikymmenien mittaan löytynyt.

Tytti Vänskä ja Sami Kosola näyttelivät keski-ikäistä pariskuntaa. Vaimo halusi isomman asunnon, mies nääntyi työtaakan alla. Tämä pari tuntui vain etääntyvän toisistaan näytelmän aikana. Toisen lähestyminen, toisen koskettaminen ja toiselle huolistaan kertominen ei oikein onnistunut. Elämä oli repivää ja ahdistavaa, tämän näyttelijät pystyivät hyvin välittämään. Tätä pariskuntaa kuvatessaan Kolmas on kova näytelmä.

Nuoren naisen esittäjä Eeva Markkinen suorastaan säteili mielenterveysalan ammatissaan. Ilmeikkäästi ja eloisasti Markkisen esittämä henkilö yritti jo etukäteen miettiä, miten asiakasta lähestyisi, mille mutkalle vääntyisi, jotta kaikki sujuisi. Havainnollista oli hänen kirjanpitonsakin. Kun laskut oli maksettu, hänelle jäi käteen kokonaista 90 euroa kuussa. Jose Viitalan nuori mielenterveysasiakas taiteili omien ongelmiensa ja työpaikan asioiden hoitamisen välillä.

Kolmas pakottaa katsojan valppaaksi, sillä koko ajan oltiin asialinjalla. Jonkinlaista suvantoa olisikin ohjaaja voinut johonkin rakoon järjestää, sillä ongelmat alkavat toistuessaan syödä toisiaan eikä niitä välttämättä jaksa enää ottaa vastaan. Jospa joku henkilö olisi jossain vaiheessa kuunnellut vaikka musiikkia ellei oma musisointi sopinut hänen rooliinsa. Senhän tiedämme, että Kouvolan Teatterin näyttelijät pystyvät vaikka mihin musiikin saralla, jos vain rooli antaa siihen mahdollisuudet.

Ritva Sorvali

Karu ja karhea Runar ja Kyllikki

Jussi Kylätasku, Runar ja Kyllikki. Ohjaus Henrik Timonen. Lavastus ja valosuunnittelu Tiina Hauta-aho (vier.), pukusuunittelu Leila Kosonen, kapellimestari Antti Nykänen. Ensi-ilta Kouvolan Teatterissa la 27.2.2010. Rooleissa:Runar Tomi Alatalo (vier.), Kyllikki Sara Welling (vier.)

Runar ja Kyllikki on alusta loppuun kova näytelmä. Sen ihmiskuva ei mielistele suomalaista maaseudun kansaa vaan näyttää kateuden ja pahantahtoisuuden paljaimmillaan. Seksi on tavallaan kielletty hedelmä, mutta niinpä se on sitä halutumpi. Kauppias, opettaja ja pastori ovat yhteisön kermaa, mutta samalla tavalla hormonit hyrräävät heillä kuin muillakin, kun rippikouluikäinen Kyllikki kävelee kylätiellä vastaan.

Näytelmän nuoret Runar ja Kyllikki kasvavat ja tavallaan sairastuvat uskonnollisessa ja samalla seksuaalisuutta tihkuvassa ilmapiirissä. Härkä-Heikki (Raimo Räty) pyrkii reilusti naisten hameisiin, muut yrittävät tehdä samaa salaa. Erityisesti pastorilla (Ilmo Ranne) on vaikeaa, kun uskonto tosiaan kieltää avioliiton ulkopuolisen seksin ja pastorilla on omat mielitekonsa. Sekä kylän miehet että naiset rellestävät kaikessa hiljaisuudessa suhteellisen vapaasti seksuaalisuutensa kanssa.

Karjalaiset ja hämäläiset totuttelevat näytelmässä toistensa tapoihin ja kieleen. Paikoin replikointi oli varmaan juuri murteen puhumisen takia vaikeasti kuultavaa ja osin vaikeasti ymmärrettävääkin. Ehkä esityskertojen myötä kielet sujuvoituvat. Runar on karjalaisen äidin poika, äidin kertoman mukaan Runarin isä kuoli sodassa ennen kuin ehti vihkilomalle. Kyllikki on hämäläisen maanviljelijän tytär. Paitsi heimovastakkainasettelua näytelmässä ovat vastakkain myös vanhat ja nuoret.

Nuoria edustavat vain Runar ja Kyllikki. He ovat molemmat ehdottomia ja hapuilevat toistensa luo, mutta etenkin uskonto asettaa esteitä. Ilmeisesti Kylätasku haluaa sanoa, että kyläyhteisö on suurin syyllinen näytelmän tapahtumiin. Kyläyhteisö nauraa, mitätöi, pelottelee ja halvaannuttaa nuoret ja estää heitä kohtaamasta toisiaan luontevalla tavalla.

Näytelmässä on yksi henkilö Toivo Ruokonen (Olli Laitinen), joka puolustaa Runaria ja toppuuttelee kyläläisiä, kun nämä nauravat Runarin toilauksille kuten naisten housujen varkauksille. Kylätaskun luomassa maailmassa ihmisillä on suunnaton tarve mitätöidä lähi-ihmisiään voidakseen nauraa näille ja samalla ikään kuin nostaa itseään. Tämä toistuva käytäntö tekee näytelmästä karun ja kovan.

Karuutta korostaa erinomaisesti esityksen häkkyrälavastus. Erilaisista laudoista, pyöristä ja muusta rojusta on näyttämölle rakennuttu kaksi hökötystä, joiden asentoja esityksen aikana vaihdeltiin. Hökötykset markkeerasivat esimerkiksi kyläläisten asuntoja, läheistä kukkulaa ja milloin mitäkin. Mutta häkkyröiden voi nähdä kuvaavan myös näytelmän ihmisiä.

Näytelmässä lauletaan muutama laulu sekä yhdessä että soolonumeroina. Muutaman kerran harjoitellaan myös tanssin askeleita, vaikka se osin syntiä taisi ollakin. Dekkarinomainen loppuosa kertoo, kuinka poliisi kovistelee vuorollaan kaikkia kylän miehiä tapahtuneen tragedian takia. Ja aivan lopussa ollaankin jo vankilan ristikon takana.

Näytelmä esitettiin realistisesti replikoiden. Kylätaskulla lienee tekstissään kuitenkin tyylittelevä ote, siihen viittaa esimerkiksi se, että molemmat näytökset loppuvat samalla tavalla. Olisiko kyläläisten osuudet pitänyt esittää tyylitellymmin ja vaikkapa osittain tanssien. Olisiko koreografilla ollut käyttöä tässä esityksessä?

Parhaiten jäivät mieleen näytelmän nuoret, Runar ja Kyllikki. He olivat aidosti sitä mitä olivat, heidän repliikkeihinsä ja rooleihinsa uskoin. Aikuiset ikään kuin esittivät jotain, he olivat enemmän tyyppejä kuin eläviä henkilöitä. Ilmeisesti Kylätasku on tarkoittanutkin kylän ihmiset tyypeiksi. Tämän takia ajattelin, että kyläläisten roolisuorituksia olisi voinut huomattavasti enemmän tyylitellä.

Ritva Sorvali

Nina Petelius-Lehto on vakuuttava Oscar

Eric-Emmanuel Schmitt, Oscar ja mamma Roosa. Ohjaus Kaija Viinikainen. Roolissa Nina Petelius-Lehto. Esitys Kouvolan Teatterin pienellä näyttämöllä 28.1.2011.

Nina Petelius-Lehto loistaa Oscarin roolissa Kouvolan Teatterin uudessa näytelmässä. Hän esittää 10-vuotiasta poikaa ja kaikkia muitakin näytelmässä mainittuja henkilöitä ja on koko ajan yksin näyttämöllä. Hän puhuu suoraan kosketusetäisyydellä istuvalle yleisölle. Kaikki sujuu luontevasti.

Kyseessä on sairaan lapsen monologi. Lapsi on kuitenkin aikuisen tuntuinen, ainakin hän ajattelee yllättävän aikuismaisesti. Oscar puhuu tilanteestaan Jumalalle. Sairaalatäti mamma Roosa on hänet tähän yllyttänyt.  Alkupuolella teksti on monivivahteisempi, lopussa se päätyy enemmän filosofointiin. Monologiksi esitys on aika pitkä, kaksituntinen. Ilman taitavaa esittäjää se saattaisi myös tuntua pitkältä.

Oscar on syöpäpotilas. Hoidot eivät ole tehonneet, nyt odotellaan vain taudin viimeisiä käänteitä. Näytelmässä pohditaan oikeastaan koko ajan sitä, miten sairaaseen pitäisi suhtautua? Voiko sairaan jättää oman onnensa nojaan sillä verukkeella, että ei tiedä mitä sanoisi? Saako oma kuolemanpelko estää sairaan luokse menemisen? Uskallammeko puhua kuolemasta?

Koko ajan ollaan sairaalassa, lastenosastolla. Oscar keskustelee muiden lapsipotilaiden kanssa, ihastuu yhteen tyttöön, pelaa korttia joidenkin kanssa ja maksaa joillekin vanhempien tulon ilmoittamisesta. Tätä lasten välistä viestintää esityksessä olisi voinut olla enemmänkin. Etenkin kun Nina Petelius-Lehto osasi niin hyvin imitoida myös lasten puhetapaa.

Lavastus koostui köysistä ja verkoista. Tämä ratkaisu tuntui erittäin oivaltavalta. Jokainen tarrautuu aina johonkin. Oli tilanne mikä tahansa, toivoa ei halua kokonaan menettää ja köydet sekä verkot ovat erinomaisia pelastautumisen symboleja. Niillä voi myös yrittää kalastaa myötätuntoa, läsnäoloa, läheisyyttä.

Oscar ja mamma Roosa kertoo läheisyyden kaipuusta, kuoleman kohtaamisesta ja myös välttämättömään kasvamisesta. Kun katsomon penkit oli laitettu vastakkain, joutui yleisökin ennen esitystä kohtaamaan toisensa, katselemaan toisiaan lähietäisyydeltä.

Uskon että esitys panee ajattelemaan, ehkä toimimaankin.

Ritva Sorvali

Kääk nauratti ajoittain

Kääk, sängyssäni on varas! Kirjoittanut Michael Parker. Ohjaus Arimo Haltsonen, lavastus Timo Nakari, puvut Leila Kosonen. Esitys Kouvolan Teatterissa 19.3.2011.

Kääk! Sängyssäni on varas on puhdas farssi. Siinä hullutellaan yhden pariskunnan vaihtelunhalulla ja yhden kaulakorun katoamisilla ja löytymisillä. Siinä koko juttu.

Farssin tarkoitus lieneekin vain naurattaa, mutta oliko tarkoitus naurattaa vielä enemmän? Jos oli, olisiko vauhtia pitänyt vielä lisätä vai mikä olisi saanut yleisön suorastaan ulvomaan naurusta? Tällaista jatkuvaa naurua ei nimittäin ainakaan lauantain esityksessä kuulunut. Ehkä esitys kuitenkin lietsoi enemmän hiljaista hymyilyä.

Farssin yksi piirre lienee, että henkilöt puhuvat tämän tästä muuta kuin mitä ajattelevat tai mihin pyrkivät.  Juuri tästä syntynee se ristiriitaisuus, joka yleisöä joko naurattaa tai hymyilyttää. Teksti on yllättävän ovela. Varakas pariskunta on salasuhteineen ja salahankkeineen samaan aikaan samassa rantahuvilassa, mutta niin ovelasti ovissa mennään, että aivan heti kukaan ei jää kiinni.

Sen sijaan valokuvaajaksi pestattu yksityisetsivä (Sami Kosola) saa koko ajan ovesta tai jostain muusta kolhun päähänsä ja joutuu ottamaan lukua. Sami Kosola esittääkin luontevasti jatkuvia kaatumisia, ovien taakse puikahtamisia, heräämisiä ja erilaisia puheen suoltamisia.

Satu Taalikainen ja Veli-Matti Karén esittävät vauhdikkaasti vaihteluhaluista pariskuntaa. Molemmilla on huvilalla menossa muukin hanke kuin slasuhde, ja kun nuo hankkeet sopivasti sekoittuvat keskenään, syntyy suorastaan ruuhkaa makuukammarissa. Salarakkaat Nina Petelius-Lehto ja Jose Viitala taisivat kuitenkin olla enemmän rahan kuin rakkauden asialla. Sen sijaan pariskunnan hankkeisiin palkatut ulkopuoliset henkilöt henkilöt löytävät kumppanin.

Erityisesti jäi mieleeni Eeva Markkinen vauhdikkaana houkutuslintuna ja topakasti toimi myös Petra Lehmusmetsä tehtävänsä kimpussa. Nunnajuttua en oikein ymmärtänyt, ehkä se toimii paremmin katolisissa maissa.

Ritva Sorvali

Rakkaudennälkä ei lopu koskaan

Bengt Ahlfors, Viimeinen sikari. Ohjaus Arimo Haltsonen. Esitys Kouvolan Teatterin Klubilla la 4.9.2010.

Kouvolan Teatterin uusi esitys Viimeinen sikari on hyvin kirjoitettu ja hyvin esitetty neljän henkilön näytelmä. Siinä eläkkeellä oleva rehtori (Arimo Haltsonen), hänen vaimonsa eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja (Jaana Raski) , paikallinen kirkkoherra (Markku Kekki)ja tämän keski-ikäinen tytär (Nina Petelius-Lehto) selvittelevät suhteitaan yhden keväisen päivän aikana. Eletään nykyaikaa.

Rehtoriperheessä avioliitto on kuivahtanut toinen toisensa nälvimiseksi. Kirkkoherra on leskimies ja käy tapaamassa pariskuntaa ja tuomassa virkistystä molemmille puolisoille. Kirkkoherran tytär tulee Italiasta ja kertoo jättäneensä miehensä. Avioliitoista ja ihmissuhteista puhutaan koko ajan ja erittäin hyvin kaikki esiin nostetut henkilöt ja tapahtumat kurotaan lopussa yhteen.

Kyseessä on myös jännitysnäytelmä. Täytyy ollakin kun esityksen alkumetreillä kirjastonhoitajavaimo löytää miehensä vaatekomerosta pyssyn. Muutenkin salaiset löydöt siivittävät esitystä. Ihmisistä paljastuu uusia puolia, mutta kun kyseessä on jännitysnäytelmä, ei niitä sovi paljastaa.

Esitys pitää hyvin pihdeissään. Ainoastaan ensimmäisen puoliajan lopulla ajattelin, että olisiko väliajan voinut aloittaa hieman aikaisemmin. Loppujakso on nimittäin huomattavasti lyhyempi ja lisäksi siellä jännitys tiivistyy koko ajan.  Loppu tuleekin yllättävän pian ja napakasti. Ja lopussa varmaan kuka tahansa katsoja ajatteli, että olipa tiukka paketti, hyvin suunniteltu kokonaisuus.

Kouvolan Teatterin näyttelijät vetivät kukin osansa suvereenisti, heihin uskoi ja heidän näyttelemistään seurasi kiinnostuneena. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään hullunhauska komedia vaan läheltä kuvattu avioliittotarina, joka kaiken traagisuuden keskellä vaikuttaa paikoin koomiselta. Esimerkiksi alussa nähty pariskunnan arkinahistelu vähintäänkin hymyilytti katsojia.

Toivottavasti kouvolalaiset löytävät Viimeisen sikarin. Uskon että se hymynkareiden lisäksi herättää myös ajatuksia, ehkä joku rupeaa jopa katselemaan elinkumppaniaan uusin silmin. Elämä on kuitenkin lyhyt ja ainakin jossain määrin on jokaisen omissa käsissä, miten päivänsä ja yönsä viettää. Rehtori siteeraa näytelmässä jostain lukemaansa sitaattia: Vain kesyillä linnuilla on kaipuu, villit lentävät.

Ritva Sorvali

Rebecca hallitsee kartanon asukkaita

Rebecca, käsikirjoitus ja laulujen sanat Mihael Kunze, Daphne du Maurierin samannimisen romaanin mukaan. Sävellys ja orkestrointi Sylvester Levay. Ohjaus Henrik Timonen, kapellimestari Antti Nykänen, koreografi Liisa Ruuskanen, lavastus Maija Louhio, pukusuunittelu Niina Pasanen jne.

Kouvolan Teatterin syksyn musikaali Rebecca vie katsojat mustanpuhuvan kartanoromantiikan pariin. Englantilaisessa Manderleyn kartanossa kaiken pitää sujua edesmenneen rouva Rebecca de Winterin haluamalla tavalla. Rouvan tahdon toteutumisesta pitää huolen taloa edelleen emännöitsijänä hallitseva rouvan entinen palvelija rouva Danvers, jota Tytti Vänskä kolean kohtalokkaasti esittää.

Uusi rouva, tarinan minä, (Kati Solehmainen) kulkee aluksi pitkin seiniä kartanon lukuisissa huoneissa. Kun hän yrittää kysyä mieheltään tämän edellisestä vaimosta, mies hermostuu täysin. Tarina alkaa avautua sekä osalle näytelmän henkilöistä että katsojille vasta läheisellä merellä tapahtuvan onnettomuuden avulla. Kun sitä selvitellään, pitää kartanonherran Maxim de Winterin avautua ainakin vaimolleen.

Vieraileva sankaripari Kati Solehmainen ja Tommi Rantamäki pystyvät luomaan aivan uskottavan tuntuisen nuorenparin, pariskunnan joka vasta tutustuu toisiinsa. Nuori vaimo on tietenkin ihmeissään, miksi kartanon asioista ei saa puhua. Satu Taalikaisen esittämä amerikkalaisrouva tuo tarinaan miehenkipeän ja rahantuntevan kypsemmän naishahmon ja samalla tuiki tarpeellista huumoria.

Sami Kosola esittää uskollista palvelijaa ja Veli-Matti Karén tilanteesta hyötymään pyrkivää kaukaista sukulaista. Mutta aivan erinomaisen roolin tekee Ilmo Ranne ranta-Beninä. Ben hoippuroi rääsyissään merenrannalla ja käy ilmeisesti edelleen mielessään läpi rouva-Rebecan kuolinyötä. Benin mukana kartanon tarina laajenee varsinaisen päärakennuksen ulkopuolelle ikään kuin tavallisemman kansan pariin.

Muista rooleista jäi mieleen kartanonherran siskoa Beatricea esittänyt Saara Jokiaho etenkin erinomaisena laulajana. Hänen laulunsa ”Veljeni outo on” oli yksi esityksen parhaista lauluista. Laulut sujuivat kaiken kaikkiaan hyvin, sekä soololaulut että kuoron osuudet. Ainoa harmin paikka oli se, että kaikista sanoista ei musiikin voimakkuuden takia saanut selvää.

Liisa Ruuskanen ansaitsee suurkiitokset esityksen koreografiasta. Tanssiryhmä liikkuu niin vaihtelevasti, ilmaisevasti, rytmikkäästi ja paikoin jopa veikeästi, että hyvältä tuntui katsella heidän menoaan. Jospa heidänkin laulujensa sanoista olisi saanut selvän, kaikki olisi ollut vallan täydellistä.

Usein laulettu laulu Rebecca jäi soimaan mieleen teatterista lähdettyä. Ja jäi myös vaikutelma siitä, että ikään kuin kuollut Rebecca olisi kulkenut kartanon huoneiden itsekseen avautuvissa ovissa. Rebecasta paljastuu koko ajan uutta, Rebecca on siis tavallaan myös jännitysnäytelmä. Uskon että kouvolalainen yleisö saa pimeisiin syysiltoihinsa kohtalonomaista värinää Rebecan tarinasta.

Ritva Sorvali

Virtaset jahkaavat perinnöistään ja naisistaan

Harri Virtanen, Entäs nyt Virtanen? Ohjaus Kaija Viinikainen, lavastus Lotta Esko. Päärooleissa Ilmo Ranne, Arimo Haltsonen ja Markku Kekki.  Esitys Kouvolan Teatterin 50-vuotisjuhlassa pe 22.10.2010.

Kouvolan Teatterin juhlanäytelmä Entäs nyt Virtanen? kuvaa nykykouvolalaisia Virtasia sairauden ja kuoleman kynnyksellä. Tuolloin saatetaan kysyä, entäs nyt? Kuinka nyt suu pannaan? Miten on tullut elettyä?

Näytelmän Virtaset ovat paperimiehiä, rahaa on tullut ja mennyt. Virtasilta rahaa on mennyt pääasiassa naisiin ja viinaan. Tästä puhutaan suoraan ja hyvinkin kärjekkäästi etenkin koko näytelmän alkupuoli. Isät ja pojat ovat oikeastaan suorastaan kilpailleet sekä juomisessa että naisten kaatamisessa.

Erinomaisena väriläikkänä ja esityksen piristäjänä näyttämölle tulvahtaa pari kertaa nuoremman polven uskonnollinen lauluryhmä. Onko pojista polvi parantunut vai huonontunut, sen saanee kuki n katsoja päättää tykönään, mutta esitystä nuoret paransivat. Nuoret tulevat ikään kuin tarjoilemaan papparaisille taivasosuuksia.

Vaikka perinnön jakaminen on kiinnostavimpia näytelmien aiheita, Virtaset jämähtivät puhumaan yhtä ja samaa. Niinpä lauluryhmän laulut että ilmeikäs liikunta huvittivat ja piristivät jo paikoilleen juuttunutta perintöjahkaamista. Ehkä myös naiset olisi pitänyt saada konkreettisesti kehiin jo ennen väliaikaa.

Sekä ennen väliaikaa että sen jälkeen ollaan yhden Virtasen sairasvuoteen äärellä. Väliajan jälkeinen potilas on kuitenkin liikkuvaisempi ja vieraskaarti on monipuolisempi, muun muassa potilaan naiset käyvät jättämässä kitkerät jäähyväisensä. Mutta tämänkin näytöksen ehdoton piristysruiske on uskonnollinen lauluryhmä, nyt terästettynä Veli-Matti Karénin esittämällä vasta uskoon tulleella suvun keski-ikäisellä laulajalla.

Alkupuolen paperirullalavastus sopi hyvin teemaan. Pyöreisiin paperirulliin heijastetut perhekuvat muuttivat keskustelun lomassa muotoaan, ne hieman vääristyivät. Näin ilmeisesti piti ollakin, sillä perhe ei ollut ollut näytelmän miesten ajatuksissa ykköspaikalla.

Entäs nyt Virtanen? käsitteli elämän peruskysymyksiä pääosin komedian keinoin. Replikointi oli nasevaa ja näyttelijät osasivat asiansa. Mutta molemmissa näytöksissä aloin kuitenkin jossain vaiheessa oikein odottamalla odottaa jotain muutosta. Muutos tulikin, lauluryhmän muodossa.

Juhlaruno liikutti

Kouvolan Teatterin näyttämömies Marja Davidsson esitti juhlassa itse kirjoittamansa juhlarunon ”Maailman kaunein sana”. Runo kertoi näyttömömiehen työstä, tämä oli joutunut tuottamaan erilaisia ääniä, tekemään näyttämölle erilaista rekvisiittaa, esittämään itse milloin mitäkin. Mutta mikään oma tekeminen ei olisi teatterissa mitään, ellet sinä, sinä, sinä, sinä ja sinä olisi tehnyt samalla omaa osuuttasi.

Runo kertoi konkreettisesti ja liikuttavasti siitä, kuinka teatteri on yhteistyötä, kuinka maailman kaunein sana on ME.  Tämä runo sopi erinomaisesti juuri teatterin juhlaan.

Ritva Sorvali

Yhden naisen onnistunut moniottelu

Ei saa surettaa. Tytti Vänskän puhe-, laulu-, musiikki- ja tanssiesityksen ensi-ilta Kouvolan Teatterin pienellä näyttämöllä to 21.1.2010. Teksti Tytti Vänskä, ohjaus Minna Nurmelin, valot Esa Kurri. Muusikot: Arttu Takalo ja Mikko Kosonen.

Ei saa surettaa esityksessä ei ainakaan yleisöä surettanut. Niin monitaitoiseksi Tytti Vänskä osoittautui, että hänen esityksiinsä ei missään vaiheessa ehtinyt kyllästyä. Hän siirtyi puheesta musiikkiin, lauluun ja tanssiin tämän tästä.

Pääosin esitys koostui puheenomaisista tekstinpätkistä ja lauluista. Tekstit kertoivat eri-ikäisistä naisista ja heidän elämäntilanteestaan. Alussa vanha nainen valitti oloaan vanhainkodissa, jossain vaiheessa pikkutyttö kehui epätoivoisesti kiireistä äitiään, sinkkunainen analysoi sinkkuuden hyviä ja huonoja puolia ja taiteilijanainen oli niin taiteilija että pois tieltä.  Ja joskus puhui Tytti Vänskä itse.

Esityksen loppupuolella kaikki naiset kokoontuvat tavaranhallinnankurssille keskustelemaan siitä, miten kukakin meinaa tulla tavaroidensa tai ´tavaransa´ kanssa toimeen. Tämä oli erinomainen yhteenveto kuvattujen naisten tilanteesta. Jotain pitää tavaroiden suhteen päättää eikä helpoin tavara suinkaan ole se kevyesti mukana kulkeva bermudan kolmio.

Esityksessä oli sekä vakava että itseironinen sävy. Vänskä pohti naisen elämää perheessä ja perheettömänä, uranaista ja etenkin taiteilijaa. Ehkä jopa liiankin suuren roolin sai nimenomaan tämä keski-ikäinen taiteilija, joka ei oikein tiennyt miten olisi parhaiten taiteilijasta käynyt. Väliajan jälkeen Vänskä esittää hetken kohtalokasta diivaakin, joka melkein aloittaa taas uuden taidemuodon.

Muusikot soittivat ja säestivät muutenkin Vänskän liikuntaa. Kolmikko pelasi todella hyvin yhteen. Melkein kaikki laulujen sanatkin kuuluivat, mutta vain melkein. Tässä olisi ehkä vielä hieman fiksaamista.

Onneksi olkoon Tytti Vänskä ja Kouvolan Teatteri! Hienoa että meillä on näin rohkeita ja taitavia näyttelijöitä. Vasta syksyllä ihailtiin Raimo Rädyn monologia, nyt nähtiin Tytti Vänskän moniottelu ja vielä on tulossa Arimo Haltsosen esitys. Ei ihme että Kouvolan Teatteri on ehdolla vuoden teatteriksi.

Ritva Sorvali

Isyyden pakoilua lääkäreiden taukotilassa

Ray Cooney, Sukuvika. Suomennos Mikko Viherjuuri, ohjaus Henrik Timonen, skenografia Tarja Lapintie (vier.) Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 10.10.2009.

Kouvolan teatterin näyttelijät pääsevät revittelemään lääkärifarssissa Sukuvika. Sairaalassa on meneillään maailmanluokan lääkärikonferenssi, jossa Arimo Haltsosen esittämän lääkärin pitäisi pitää puhe. Mutta pystyykö tämä keskittymään puheensa suunnitteluun? Ei suinkaan, sillä sairaalassa harjoitellaan samanaikaisesti myös joulunäytelmää.

Näyttämön ovet käyvät tiuhaan. Juuri kun edellinen kävijä on saatu puhuttua tai työnnettyä ulos, avautuu toinen ovi ja kolmaskin. Eniten konferenssipuheen suunnittelua häiritsee entisen tyttöystävän tuoma viesti, jonka mukaan lääkärillä on 18-vuotias poika, joka tämäkin on tuota pikaa tulossa sairaalaan. Lääkärin vaimo tietenkin pyörii koko ajan ovissa muiden mukana.

Farssille tyypillisesti tarinassa eletään aikaa samaa tahtia esityksen kanssa, ajankulua voi seurata näyttämön kellosta. Mitä lähemmäksi tulee puheen aloitushetki, sitä kovemmaksi kiihtyy meno taukotilassa. Lääkärin suurin tavoite on saada isyydentunnustus siirrettyä edes puheen jälkeiseen aikaan. Muusta viis.

Arimo Haltsonen lääkärinä pelastautuu sujuvasti tilanteesta toiseen. Selitys seuraa toistaan, lopulta on vaikea enää muistaa mitä on kenellekin sanonut. Jaana Raski lääkärin vaimona puikahtelee tilanteisiin asiallisen eleganttina ja ilmeisesti tietää enemmän kuin antaa ymmärtää tietävänsä. Satu Taalikaisen tyttöystävää kiinnostaa eniten pojan kohtalo.

Raimo Rädyn esittämä lääkärikollega on valmis maksua vastaan esittämään jopa isää, Sami Kosolan esittämä kolmas lääkäri on kiinnostunut vain joulunäytelmästä ja Sirkan Seitun esittämä potilas herra Leslie puolestaan on erittäin kiinnostunut kaikesta liikkuvasta. Etenkin naispuolisista henkilöistä.

Näytelmässä pyörii myös Markku Kekin esittämä poliisi, Ilmo Ranteen esimies, Hannele Laaksosen yökkö sekä Rauni Jakobssonin nunna ja Hubertin äiti. Selkeästi muista poikkeavan roolin tekee poikaa eli Leslietä esittävä Juho Markkanen (vier.) Pojan mustanpuhuva asu, napit ja muut killuttimet sekä reteä ote huvittivat.

Sukuviassa kaikki sujuu. Ovet paukkuvat ja tilanteet vaihtuvat, olisivat tosin voineet vaihtua vieläkin nopeammin, sillä vauhdin ja yllätysten lisäksi en löytänyt tarinasta juuri muuta asian tynkää. Mutta pikkujoulukauteen ja talven pimeyteen Sukuvika tuonee tarpeellista viihdykettä.

Ritva Sorvali

Kaunottarella hurmaava alkupuoli

Kaunotar ja Hirviö. Dramatisointi Sirkku Peltola. Ohjaus Minna Nurmelin (vier.), lavastus Kati Lukka, (vier.), puvustus Reija Laine (vier.), sävellykset Ilkka Kahri.

Ensi-ilta Kouvolan teatterissa to 2.4.2009.

Kouvolan teatterin kevään lastennäytelmä Kaunotar ja Hirviö alkoi lumoavasti. Jo Sirkka Seitun esittämän kerjäläis-haltijan kaksijakoinen persoona sadun alussa, johdatteli siihen mitä tuleman pitää. Jo tämä rooli vei sadun ytimeen, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Kun alun sadunlukukehyskertomuksesta päästiin varsinaiseen satuun, lumoava sävy jatkui.

Niinpä koko esityksen alkupuoli olikin teatteritaiteen juhlaa. Musiikki, puvustus ja etenkin lavastus täydensivät näyttelijöiden tyylitellyn liikunnan luomaa sadunomaista arvoituksellisuutta. Erityisesti Hirviön linnan patsaat ja henkilökunta loivat kuvan siitä, että kaikki on mahdollista. Mielikuvituksella ei ole rajoja.

Jarkko Pajusen (vier.) syrjittäin itseään peitellen liikkuva Hirviö oli kiinnostava hahmo ja Satu Taalikaisen Kaunotar lumoavan hyvä vastakohta Hirviölle. Nina Petelius-Lehto ja Hannele Laaksonen Kaunottaren ahneina sisarina huvittivat yleisöä. Tavallaan sama rooli oli heidän vastahakoisilla ja rahanahneilla sulhasillaan.

Harmi että lumoava esitys väliajan jälkeen ikään kuin pysähtyi toistelemaan jo nähtyä. Myös se että vastakohdat alkoivat lieventyä, Hirviö muuttua yhä ystävällisemmäksi ja sisaretkin kiltimmiksi, vei tehoa esityksestä. Kun kaikki alkavat olla samanlaisia, draama häviää.

Muuttuiko Hirviö liian pian liian hyväksi, ja miten visuaalisuuden yllättävyyttä olisi voinut siirtää toiselle puoliajalle? Kun Hirviön mahtava linna ja liikkuvat patsaat oli jo kerran nähty, eivät ne enää samalla tavalla vaikuttaneet toisen tai kolmannen kerran nähtyinä. Olisiko linnaa pitänyt näyttää vähän kerrallaan, jotta jokaiselle uudelle linnakohtaukselle olisi jäänyt jotain uutta?

Esimeriksi lopun hääkohtaus olisi kaivannut jonkinlaista tyylin vaihdosta, jotta loppuun olisi saatu sen tarvitsema nousu. Onneksi kerjäläis-haltijatar palasi loppuun tekemään taikojaan. Kokonaisuutena Kouvolan teatterin Kaunotar ja Hirviö on kuitenkin etenkin visuaalisuutensa ja paikoittaisen tyylittelynsä ansiosta lumoava esitys. Se sopii sekä lapsille että aikuisille.

Ritva Sorvali

Kiusallani olen ollut salaa onnellinen

Maria Jotuni, Amerikan morsian. Ohjaus Henrik Timonen. Lavastus Heidi Lipiäinen, puvut Leila Salminen. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 25.1.2008.

Kouvolan teatterin Amerikan morsian alkaa räväkästi  kiertävän komedian tyyliin: Näytelmän Martta eli Hannele Kainulainen kertoo aluksi yleisölle, että seurueemme esittää nyt hauskan huvinäytelmän. Samantyyppinen kepeä esitystapa sävyttää koko esitystä.

Näytelmä koostuu pariskunnan sanailusta aviomiehen Topiaksen 60-vuotispäivänä. Näyttelijöille teksti on vaativa, sillä suurimman osan aikaa kaksi näyttelijää pistelee toisiaan suurella näyttämöllä. Aviollisen kärhämöinnin pitää täyttää lähes koko ajan koko suuri tila.

Topias pitää itseään maailmannapana ja vaimo Martta antaa hänen pitää luulonsa. Vaimo näyttää näennäisesti hyväksyvän mitä tahansa ja hyväksyy miehelleen pitkän napanuoran. Kaikessa alistuvuudessaan vaimo kuitenkin pitää ohjat käsissään. Hän antaa miehen ärhennellä, päästellä höyryjä, mutta jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Aviopari Arimo Haltsonen ja Hannele Kainulainen suoriutuvat tehtävästä paremmin kuin hyvin. Maria Jotunin ääni kuuluu koko ajan taustalla erityisesti miehen lähes luonnottomassa itserakkaudessa ja naisen salaviisaassa väistelyssä. Miehen suuret luulot itsestään asettuvat juuri sopivan huvittavaan valoon.

Keventävä ohjaus palvelee sekä esittäjiä että yleisöä

Vaikka näyttelijät osaavatkin asiansa, ohjaaja katkaisee hienosti sanailun lauluilla tai sirkustempuilla. Taustalla soittava Wanhat Jääkärit säestää lauluja ja rytmittää temppuja. Näiden aikana esitys nousee realismista vahvalle tyylittelyn tasolle.

Sivuhenkilöt on karrikoitu huvittaviksi tyypeiksi. Päähenkilöiden pojan perheessä osat ovat tavallaan vaihtuneet, Satu Taalikaisen esittämä miniä päsmäröi ja Sami Kosolan poika hissuttelee enemmän taustalla. Ilmo Ranne esittää vanhasti tyylitellen suutarimestari Iisakki Kiukoota ja kertoo roolillaan samalla Topiaksen taustasta.

Tarinassa on useampikin miehenkipeä neiti-ihminen. Sirkku Seittu esittää pontevasti paikallista neiti Vaakaa ja rakkaasti Topiasta silmäillen ja huokaillen Amerikan morsianta neiti Carvenia. Jaana Raskin apuvaimo Serafiina on koko ikänsä haaveillut pääsevänsä Topiaksen vaimoksi, ja riemastuu todella, kun siihen nyt näyttäisi avautuvan tilaisuus.

Sivuhenkilöt ovat kuitenkin sivuhenkilöitä. Tässä näytelmässä kaikki seisoo tai kaatuu pääparin mukana. Niinpä onkin hienoa, että tehtäviin on löydetty näin vahva kaksikko. Ikään kuin pariskunta oikein nauttisi päästessään tällä tavalla sanailemaan kimuranttien rooliensa kautta.

Topias on luullut koko ajan kiusaavansa vaimoaan. Mutta niin on kiusannut vaimokin. Välittämättä miehen huonosta kohtelusta vaimo on salaa ihan kiusallaan ollut onnellinen. Voisiko mikään ärsyttää miestä enempää?

Ritva Sorvali

Kouvolan näyttelijät loistavat Loistokämpässä

Loistokämppä, musiikkishow. Teksti työryhmä. Ohjaus ja koreografia Mikko Rasila (vier.), lavastus ja valot Kalle Ropponen (vier.), kapellimestari ja musiikin sovitus Ari Ismälä. Näyttelijät: Veli-Matti Karén, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Tytti Vänskä ja Elina Ylisuvanto. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 15.3.2008.

Loistokämpässä Kouvolan teatterin monitaitoiset näyttelijät pääsevät esille kaikkine kykyineen. Jo vanhastaan olemme tienneet, että nuoret näyttelijämme osaavat näyttelemisen lisäksi tanssia ja laulaa.  Loistokämpässä ilmeisesti ohjaaja Mikko Rasila on saanut heidät oikein erikoiseen iskuun. Esimerkiksi monet yhteistanssit olivat suorastaan loistokkaita nopeine siirtymineen ja rytminvaihdoksineen.

Esityksessä on parikymmentä laulua, ja kaikki esiintyjät laulavat vahvasti ja taitavasti, yhdessä ja erikseen. Jonkin verran laulujen lomaan on sommiteltu tekstiä ja tämän onkin jo vaikeampi juttu, sillä näyttämö ei kestä kovin pitkään tavallista puhetta. Vaikka jotkin tekstiosuudet olivat hauskojakin, lyhyys oli aina etu.

Esityksen alkupuolella sekä lauluissa että teksteissä puhutaan Kouvolasta ja etenkin Kouvolan hurjasta yöelämästä. Tietenkin myös monien muiden laulujen asiat voi sijoittaa Kouvolaan. Ja ilmeisesti juuri Kouvolasta etsitään loistokämppää useammassakin laulussa ja tekstiosuudessa. Eli paikallisuutta oli tavoiteltu ja siinä oli onnistuttukin.

Väliajan jälkeen esityksen vauhti vielä kiihtyy. Jos alkupuolella oli jokin kappale, johon ei oikein vielä ainakaan ensi kuulemalta päässyt täysin sisälle, loppupuoli suorastaan veti mukaansa. Joten todella hyvältä tuntui katsella osaavien näyttelijöiden menoa.

Vaikea nostaa ketään erityisesti esille, sillä koko viisikko oli niin vahva. Mutta kun Elina Ylisuvanto on myöhemmin tullut Kouvolan teatteriin, niin oli ilo nähdä, että hän painii aivan samassa sarjassa muiden kanssa.

Meillä on siis esimerkiksi musikaaleja varten ainakin viisi hyvää näyttelijää omasta takaa. Varmaan teatterissa pitää aika ajoin olla tällainen esitys, jotta näyttelijät pääsevät kohottamaan kuntoaan sekä ylläpitämään laulu- ja tanssitaitojaan.

Puvustus säilyi pääosin samana, mustat pitkät housut kaikilla. Pussilakanakohtauksen ideaa en tavoittanut. Koska katsojana haluan nähdä näyttelijän, lakana esti näkemisen. Tanssit ja laulut esitettiin näyttämölle lavastetussa ja ilmeisesti näytillä olevassa loistokämpässä.

Ritva Sorvali

Lasinen eläintarha koskettaa

Tenessee Williams, Lasinen eläintarha. Ohjaus ja lavastus Henrik Timonen. Esitys Kouvolan teatterin pienellä näyttämöllä 14.2.2009.

Kouvolan teatterin Lasinen eläintarha on koskettava ja hallittu taideteos. Pelkistettyä lavastusta ja valoja myöten kaikki esityksen osat tuntuvat tarkkaan harkituilta. Jo  vesiseinät kertovat miltä ihmisestä tuntuu. Videolähikuvilla kerrotaan myös aina jotain oleellista kyseisestä tilanteesta.

Näytelmässä on vain neljä henkilöä, äiti, tytär, poika ja vieras. Näiden elämä avautuu esityksen aikana sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Hannele Laaksosen erinomaisesti esittämä äiti haluaa lapsilleen parasta mahdollista ja touhuttaa sen takia niin paljon että on vaarassa menettää nämä.

Elina Ylisuvanto Laura-tyttärenä nilkuttaa pelokkaana pitkin seiniä ja pystyy seurustelemaan vain lasieläintensä kanssa. Matti Laineen poika kokee olevansa kiikissä, joutuneensa perheen elättäjäksi. Äiti on sitonut hänet siskon kohtaloon korvaamaan omille teilleen häipynyttä isää.

Kun Sami Kosolan Jim-vieras jätetään Lauran kanssa kahden, nuoret huomaavat tuntevansa toisensa jo ennestään, kouluajoilta, ja Laura onnistuu voittamaan pahimman ujoutensa. Rohkaisevassa seurassa Laurasta paljastuu aivan uusi ihminen, kaunis nuori nainen.

Rampuudella leimattuna lievästi liikkaava Laura on turhaan kaventanut elämänpiiriään. Nyt hän huomaa, että hän on paljon muutakin kuin rampa. Oikeastaan rampuus on vain pieni osa häntä eikä loppujen lopuksi vaikuta paljonkaan elämänmenoon. Suurempi rampuus hänellä on ollut korvien välissä, kun hän on sulkenut itsensä elämän ulkopuolelle.

Rampuutta on monenlaista. Äiti haikailee nuoruudenaikaisia kosijoitaan, poika suunnittelee irtiottoa, mutta on äidin talutusnuorassa, Laura on ruvennut seurustelemaan lasieläinten kanssa. Kaikki henkilöt tarvitsevat itsetunnon kohotusta pystyäkseen toteuttamaan mahdollisuuksiaan tässä elämässä.

Lasinen eläintarha kertoo kuinka perheessä itsetuntoa sekä yritetään vahvistaa että nujerretaan. Välillä olemme toisiamme kohtaan kuin petoja, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Tässä melskeessä hauraat ihmiset menevät helposti rikki.

Mielestäni Lasinen eläintarha on yksi parhaista Henrik Timosen Kouvolan ohjauksista. Toivottavasti se löytää yleisönsä ja pääsee koskettamaan meitä oman elämämme rampuuksien kanssa taivaltavia. Itsetuntoa me kaikki tarvitsemme; toivottavasti saamme siihen vahvistusta ja osaamme vahvistaa toisiamme.

Ritva Sorvali

Loimaalainen noita maastoutuu Kouvolaan

Tarinaa loimaalaisesta 1600-luvun noidasta Prättäkitistä esitetään Kouvolan teatterin pienellä näyttämöllä lokakuussa kuusi kertaa. Ensi-ilta on 3.10.2008. Hannele Laaksonen on kirjoittanut tarinan näytelmän muotoon, ja hän myös esittää sen. Laaksosta säestää eri soittimilla perkussionisti Juha Tamminen.

Teatterin esitteen mukaan tarina alkaa siitä, kun nuori nainen Gertrud Bergqvist lähtee Turun markkinoilta Mannisten Tepon emännäksi Loimaalle. Taitava ja kaunis emäntä saa pian kaikkien kyläläisten vihat päälleen ja häntä aletaan epäillä noidaksi ja hänelle annetaan nimi Prättäkitti. Ilmeisesti Prättäkitti on ollut vahva ja taitava nainen ja näillä avuillaan herättänyt kateutta aikalaisissaan.

Oli miten oli, hänestä on kerrottu monia tarinoita, joita Hannele Laaksonen nyt Kouvolassa esittää. Hän on muun muassa seilannut myllynkivellä pitkin Loimijokea, muuttanut Pytyn pojan sudeksi eikä häntä ole kuoltuaan meinattu saada hautaan vaan arkku on lentänyt milloin minnekin.

Hannele Laaksonen on kotoisin Loimaalta ja on itse kuullut tarinoita Prättäkitistä, Prättäkitin ennustukset ja loitsimiset ovat olleet hänen lapsuutensa kulttuuriperimää. Ne ovat menneiden aikojen juoruja, joita on kerrottu eteenpäin ja kukin kertoja on värittänyt niitä haluamaansa suuntaan.

Ritva Sorvali

Lämpöä voi löytyä läheltäkin

Anna Krogerus, Rakkaudesta minuun. Ensi-ilta Kouvolan teatterin pienellä näyttämöllä 17.1.2008. Ohjaus Kaija Viinikainen. Skenografia Marja Louhio. Rooleissa Tytti Vänskä, Nina Petelius-Lehto, Markku Toikka (vier.) ja Elina Ylisuvanto.

Rakkaudesta minuun on koskettava nykyajan perhekuvaus. Markku Toikan esittämä

tv-juontajaisä, Nina Petelius-Lehdon arkkitehtiäiti, Tytti Vänskän 11-vuotias perheen tytär ja Elina Ylisuvannon yläkerran nuori nainen etsivät kaikki rakkautta. Kaikki näyttelijät hoitivat osuutensa intensiivisesti ja mielenkiintoisesti.

Teksti on napakkaa ja lyhyttä nykykieltä ja tuntuu luontevalta näyttelijöiden suussa. Pelkistetty lavastus antaa näyttelijöille tilaa ja tavallaan esitykseen kuuluvat näyttämömiehet korjaavat vaivihkaa ylimääräisiä tavaroita pois ja tuovat tarpeellista uutta tilalle jopa kesken kohtauksenkin.

Perheen ongelma näyttää olevan ainakin se, että pariskunta on tavallaan vieraantunut sekä toisistaan että ilmeisesti myös ammateistaan. Etenkin äiti näyttää haahuilevan jossain ihme maailmassa, ja isä puhuu joka suuntaan vain työstään ellei sitten ole työssään. Yläkerran nainen toistaa samaa kaavaa eikä oikein tiedä mitä haluaa.

Järkyttävältä tuntui välillä kuunnella miten vanhemmat puhuvat tyttärelleen kuin aikuiselle aikuisten asioita. Niinpä tyttö sai kuunnella esimerkiksi äidin selostusta siitä, miten rakastunut äiti on ilmeisesti johonkin vieraaseen mieheen. Oven raosta tyttö katselee isän vastaavanlaisia edesottamuksia käytännön tasolla.

Tyttö kertoo äidilleen koulussa kuulemaansa määritelmää, miten samaa henkilöä naivat ovat perseserkkuja. Miten osuvasti hän samalla määritteleekään näytelmän muut henkilöt? Ilmeisesti seksuaalisesti ylivirittyneessä kodissa kasvava tyttö yrittää itsekin aikuistua mahdollisimman nopeasti päästä kokemaan aikuisten asioita.

Toisaalta tyttö haluaa olla lapsi jopa vauva. Esityksessä on kaksikin upeaa kohtausta, joissa Tytti Vänskän esittämä Sylvia leikkii nukeilla ja barbeilla mielikuvitusleikkiään. Toisessa kohtauksessa tyttö kuvittelee olevansa menestysurheilija ja tuottavansa kaikille kunniaa huippusaavutuksillaan.

Rakkaudesta on puute. Tyttö hakee lämpöä ja ystävyyttä naapurin koirasta. Vanhemmat hakevat sitä kuka mistäkin. Niinpä mennään suotta merta etemmäs kalaan, sillä lämpöä on loppujen lopuksi löydettävissä hyvinkin läheltä. Lopun pingviinileikki on ihana lopetus juuri tälle aiheelle.

Ritva Sorvali

Miehen muotokuva tyylitellen

Kouvolan teatteri selviää tyylittelyllä Miehen muotokuvan todella haasteellisesta tekstistä. Tavallaan katsojatkin johdatellaan tyylittelyn maailmaan, kun he saavat taiteilla itsensä penkeille liukkaannäköisen peililattian yli. Esityksen alkua odotellessa voi mietiskellä peilien merkitystä.

Kun esitys sitten alkaa, sen tanssillisuus, laulut, pelkistetty lavastus ja toistuva kohtauksia säestävä taustahyrinä loivat paikoin sellaisen tyylittelyn tason, jota katseli lumoutuneena.

Teksti on niin irti maasta, että miten muuten sitä pystyisikään esittämään. Tekstihän on kuin runoa tai aforismia, hyvin vähän kerrotaan jotain realistista näytelmän henkilöistä. Niinpä sellaiset kohtaukset, joissa istuttiin pöydän ääreen ikään kuin keskustelemaan, tipahtivat heti eri tasolle.

Olisiko koko esityksen voinutkin vetää läpi tyylittelemällä?

Nähdäkseni näyttelijöiden oli vaikea löytää mitään ikään kuin normaalia kosketuspintaa näytelmän henkilöihin. Parhaiten keskustelun tasolla suoriutui Arimo Haltsonen maanläheisemmissä papin ja kustannustoimittajan rooleissaan. Hänen osuutensa poikkesivatkin selvästi esityksen pääosin tyylittelevästä linjasta.

Joten tanssiminen, hyrinä, kohtalokas pitkin lavaa marssiminen ja muu liikunnallinen toiminto tuntuivat varmaan helpommalta tavalta lähestyä näytelmän muita ihmisiä. Onneksi meillä osataan liikkua lavalla. Tuntui taas kerran suorastaan ylpeältä katsella Kouvolan teatterin monitaitoisia näyttelijöitä.

Mistä oikein puhuttiin ja kuka oli tehnyt mitäkin, tämän saa jokainen katsoja halutessaan selvittää itsekseen. Se lienee ollut selvää, että näytelmä rakentui hautajaisten ympärille. Keski-ikäinen mieskirjailija oli kuollut. Puhutaan hautajaisista, hautajaisvieraista, aavistellaan kuolintapaa, leski miettii mitä jäämistölle tekisi.

Mutta mikä oikein oli miehiään kaiken keskus, kuollut Tuomas? Millainen kirjailija hän oli? Millainen hän oli ihmisenä? Jossain vaiheessa leski sanoo: Heti pojan syntymän jälkeen hän jätti minut yksin. Tämä oli mielestäni yksi näytelmän mielenkiintoisimpia repliikkejä, mutta sitä ei

nähdäkseni sen kummemmin analysoitu.

Tekstin kirjoittajan Kirsti Simonsuuren päälaji on runous. Tämä näkyy tekstissä. Dramaturgi ole tietenkään muuttanut itse tekstiä miksikään. Mutta tällaisenaan näytelmä antaa teatterilaisillemme mahdollisuuden tuulettaa kykyjään eri taiteenlajien parissa.

————-

Kirsti Simonsuuri-Seppo Parkkinen, Miehen muotokuva. Kantaesitys Kouvolan teatterissa 15.2.2007. Ohjaus Kaija Viinikainen. Skenogafia Pirjo Liiri-Majava (vier.). Valosuunnittelu Kalle Ropponen (vier.). Näytelmän musiikki Ari Ismälä.

Rooleissa: Veli-Matti Karén, Arimo Haltsonen, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Tytti Vänskä, Sirkka Seittu ja Ari Ismälä.

Minna aloittaa laman ravistelun

Kouvolan teatterissa saa 10.9.09 ensi-iltansa Minna-musikaali eli läpileikkaus ensimmäisen suomalaisen naiskirjailijan Minna Canthin elämästä. Minna Canth eli vuosina 1844-1897 ja vaikutti monella tavalla 1800-luvun lopun suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minna jäi 35-vuotiaana leskeksi ja samalla seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, mutta hänen elämänsä ei pysähtynyt siihen. Hän muutti Kuopioon, otti hoteisiinsa sukunsa kaupan, ryhtyi kauppiaaksi. Perheen ja kaupan hoidon ohella hän kirjoitti lehtiin, kirjoitti samalla novelleja ja näytelmiä ja osallistui aktiivisesti kuopiolaiseen elämään ja tarjosi ohjelmistoa uudelle suomalaiselle teatterille.

Minna on hyvä esimerkki siitä, että vastoinkäymiset voivat avata uusia väyliä, jos niiden ei anna täysin masentaa itseään. Minna kirjoitti työttömyydestä, köyhyydestä, ihmisen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, naisen alistetusta asemasta. Kaikki nämä asiat ovat tätä päivää. Sadan vuoden takaa Minna voi tarjota meille vinkkejä ulos lamasta, ulos apatiasta, ulos toivottomuudesta.

Ritva Sorvali

Murhaaja hiipii täysihoitolan käytävillä

Agatha Christie, Hiirenloukku. Ohjaus Henrik Timonen, lavastus Kirsi Kunelius, puvut Leila Salminen. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa pe 8.9.2006.

Kouvolan teatterin Hiirenloukku alkaa hitaanlaisesti, mutta esityksen loppupuolella nähdään jo kohtalaisen sähäkkää menoa. Tunnelma siis koko ajan tihenee ja esityksen lopulla oli aistittavissa suorastaan häivähdys tragediaa.

Mutta alussa henkilöiden sisääntulot ja samantapaisina toistuvat esittelyt ovat kieltämättä hieman puuduttavaa katseltavaa. Mitä ihmettä tuolle alulle olisi voinut tehdä?

Tarinan kirjoittajan Agatha Christien (1890-1976) kirjoja on myyty yli kaksi miljardia kappaletta ympäri maailman. Hän on kirjoittanut 72 romaania, 148 novellia ja 23 näytelmää. Kyseessä on siis todellinen ammattilainen. Monissa Christien dekkareissa ollaan jossain rajatussa paikassa, jossa tapahtuu murha tai murhia.

Hiirenloukku tapahtuu täysihoitolassa, jota pitää vuosi sitten avioitunut pariskunta. Täysihoitolaan saapuu näytelmän kuvaamana iltana viisi asiakasta ja poliisi. Lontoossa on nimittäin edellisenä iltana surmattu iäkäs nainen. Ruumiin lähistöltä on löytynyt täysihoitolan osoite, joten poliisi ilmaantuu paikalle tutkimaan seuruetta.

Murhatun naisen ruumiin viereltä löytyneessä lapussa vihjataan nimittäin lauluun Kolme sokeaa hiirtä, jonka mukaan uhreja pitäisi olla suorastaan kolme. Tämä lienee yksi syy näytelmän nimeen, Hiirenloukku. Toinen syy on se, että henkilöt ovat ikään kuin loukussa. Täysihoitola on lumivallien ympäröimä, ja kun puhelinkin mykistyy, ei sieltä ole mitään yhteyttä ulkomaailmaan.

Hiirenloukun esitykset alkaneet Lontoossa 1952

Näytelmä on pyörinyt Lontoossa yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 lähtien. Jotain ainutlaatuista siinä siis täytyy olla. Lopun yllättävät käänteet tietysti palkitsevat sitkeän katsojan, mutta onko niin, että me Suomessa emme täysin ymmärrä, mitä kaikkea näytelmä englantilaisille kertoo?

Hiirenloukun esitykset ovat alkaneet melko pian sodan loppumisen jälkeen, joten esimerkiksi sotakokemukset ovat tuolloin olleet jokaisen mielessä. Ehkä tämä selittää jatkuvan puheen siitä, että pitäisi tarkistaa vieraiden menneisyys ties miten pitkälle taaksepäin ennen kuin hyväksyy nämä asiakkaakseen. Kun sota on aivan taustalla, epäluuloisuuden ymmärtää.

Johtuuko esityksessä nähty jatkuva radion avaaminen ja sulkeminenkin sota-ajan läheisyydestä? Tiettävästi ainakin suomalaiset tulivat radiouutisten orjiksi juuri sotien aikana, kun haluttiin kuulla oman rintaman uutisia.

Jostain syystä Kouvolan teatterin esitys on sijoitettu jonnekin 1960-luvulle, mutta olisiko sekin pitänyt sijoittaa 1950-luvun alkuun? Olisiko tuolloin päästy lähemmäksi sitä samaa tunnelmaa, mikä ilmeisesti on säilynyt Lontoon Hiirenloukussa yli puolen vuosisadan ajan?

Kouvolan teatterin näyttelijät esittivät Hiirenloukun tasaisen varmasti. Näyttämölle lavastettu täysihoitolan olohuone toimi hyvin tapahtumapaikkana. Siitä aukeni ovia moneen suuntaan, joten mistä tahansa saattoi murhaaja hiipiä paikalle. Esityksen lopulla katsoja nimittäin alkoi epäillä lähes jokaista henkilöä potentiaaliseksi murhaajaksi.

Naisenergiaa lavan täydeltä – Prättäkitti on mahtava

Prättäkitti. Kirjoittanut ja esittää Hannele Laaksonen. Säestys Juha Tanninen, perkussionisti. Ohjaus Helena Ryti, koreografia Sari Lievonen ja Piia Koskela. Ensiesitys Kouvolan teatterin Klubilla pe 3.10.2008.

Tuntui todella ylpeältä istua Kouvolan teatterin katsomossa Prättäkitin ensiesityksessä. Hannele Laaksonen hallitsi taidoillaan näyttämöä niin suvereenisti, että mahtavalta tuntui. Tarinankerronta, laulut ja tanssit vaihtelivat kerkeästi, samoin ilmeet ja eleet. Esitys oli todellista näyttelijänjuhlaa.

Prättäkitin tarina kertoi Kertusta, joka oli 1600-luvulla naitu Turusta Loimaalle. Reipas ja osaava punatukkainen nainen sai kylän sekaisin, ainakin kateuden valtaan. Niinpä hänen tulonsa jälkeen sattuneet onnettomuudet sälytettiin oitis Kertun syyksi ja tätä alettiin nimittää noidaksi.

Hannele Laaksonen on tarttunut ikiaikaiseen tarinaan hieman erikoisen ihmisen kohtalosta. Yhteisö ei siedä, että joku nousee taidoillaan sen yläpuolelle, että kukaan on osaavampi kuin toinen. Ainakaan kukaan tulokas ei saa sellainen olla.

Vaikka Kertun perhe katovuoden aikana ruokki koko kylän, vaikka Kerttu teki mitä tahansa muuta hyvää, ei sitä muistettu, kun tälle emännälle kuolemantuomio julistettiin. Oikeastaan pahinta varmaan olikin se, että Kertun hankkeet menestyivät, Kertun vilja kasvoi, Kertun maine levisi.

Vakavasta aiheesta huolimatta, esitys ole tiukkapipoinen eikä etenkään vakava. Tyylilajit vaihtelevat itkunsekaisesta veikeään tai kovasta melskeestä rauhallisuuteen. Erityisen huvittavaa on, kun Kerttua ei meinata saada hautaan, vaikka kylän hevoset ja miehet uurastavat asiassa tuntikausia.

Toivottavasti esityksiä tulee lisää, sillä kaikkien soisi näkevän tämän loimaalaisen noidan tarinan. Tämän ajankohtaisempaa aihetta on vaikea löytää. Kun uutta Kouvolaa rakennetaan, olisi toivottavaa että kateus pysyisi sen verran aisoissaan, että edes jotain hyviä ideoita saataisiin toteutettua.

Ritva Sorvali

Opaalin ydin ei auennut

John Patrick, Opaali on timantti. Ohjaus Arimo Haltsonen. Skenografia Maija Louhio. Esitys Kouvolan teatterissa la 15.11.2008.

Mietin Kouvolan teatterin Opaalin esityksessä, että onko tämä tarkoitettu aikuisille vai lapsille? Tarinassa on nimittäin niin paljon peräkkäin juoksentelua, että monesti tuli mieleen nuorisoromaani. Toisaalta sosiaalipoliittinen ja kunnallispoliittinen aihe vetää aikuisten suuntaan. Oli miten oli, koin monta kertaa esityksen aikana, että tarina kulkee liian paljon pelkän juonen varassa.

Näyttämö on armoton, että se ei siedä oikeastaan yhtään kohtausta, jossa vain yksivakaisesti viedään tarinaa eteenpäin. Asia ei parane vaikka tarinaan liitettäisiin millaisia ”hauskoja” rönsyjä. Rönsyinä pidin esimerkiksi runsasta kukosta ja munista puhumista.

Tarina kertoi, että kunnallispolitiikka on kähmintää ja lahjontaa, ja että tulevien pormestarin vaalien pääehdokkaan kanssa eri mieltä olevat erotetaan työpaikoistaan ja päävastustajalta puretaan jopa talo alta? Tämä kaikki on mielenkiintoista, mutta kerrottiinko siitä tosissaan? Mielestäni ei. Tarina kulki ikään kuin kepeän tarinoinnin tasolla.

Esityksen loppupuolella käytiin onneksi tiukka poliittinen neuvottelu sekä nähtiin ovela kiristys ja huijaus. Nämä olivat selkeästi aikuisten asioita ja esitettiin kuten aikuisten näytelmässä pitääkin. Toinen hyvä kohtaus oli Opaalin pettymys televisiomainoksen jälkeen.

Nina Peteliuksen rooli kantaa/väliotsikko

Nimiroolissa Opaalina häärää Nina Petelius-Lehto. Hän tekee kuvaamastaan naisesta mielenkiintoisen roskisdyykkarin, joka innostuu ja pettyy ihan oikeasti ja yleisö hänen mukanaan. Opaali tulee monta kertaa kotiin torimuijaksi vuorautuneena ja lastenvaunut pullollaan uusia löytöjä. Esitys tapahtuu Opaalin kodissa, mikä olikin lavastettu oikeaksi keräilijän unelmaksi. Monet roolihenkilöt kyselivätkin, puuttuuko täältä mitään?

Mielestäni kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan kunnialla. Ongelmana oli kuitenkin se, että juuri kenestäkään ei ollut ilmeisesti tarkoituskaan tehdä henkilöä. He ovat eräänlaisia tyyppejä, kuten komedioissa yleensä. Niinpä kenenkään muun kuin Opaalin puolesta ei juonen käänteissä surrut, mutta jostain syystä esitys ei myöskään pahemmin naurattanut.

Eli päällimmäiseksi jäi ajatus, että tiesivätkö tekijätkään, mitä olivat tekemässä. Olisiko tarina pitänyt esittää reippaammin, tyylitellen, revyynä, vakavammin vai miten ihmeessä? Oliko sittenkään kyseessä komedia, jota ilmeisesti ainakin osan aikaa tehtiin?

Mielenkiintoinen ratkaisu oli aika ajoin katkaista toiminta ja nostaa kohdevaloilla Opaalin mietelmäkohdat esille. Loppupuolella esitystä Opaali päätyy elämänmyönteiseen mietelmään: eletään vaan vaikka piruuttaan. Tähän lienee hyvä lopettaa.

Ritva Sorvali

Musiikki kannattelee Ostosparatiisia

Sami Kosola, Ostosparatiisi. Ohjaus Sami Kosola. Skenografia Kirsi Kunelius, kapellimestari, sovitukset Ari Ismälä, koreografia Reetta-Kaisa Pirhonen, valosuunnittelu Esa Kurri ja äänisuunnittelu Jari Rinne. Kantaesitys Kouvolan teatterissa 4.11.2005.

Ostosparatiisi on pääosin sarja tuttuja lauluja, musiikkisikermä. Esityksen aikana kuullaan joko osin tai kokonaan lähes 40 laulua. Teatterin näyttelijät laulavat sekä yksin että yhdessä milloin räväkästi ja milloin rakkauden perään haikaillen. Laulujen sovitus näin hyvin esitystä palvelemaan on ollut iso urakka.

Erityisen keskeisessä roolissa on myös taustalle sijoitettu orkesteri, jossa Ari Ismälän lisäksi soittavat Matti Karhos, Sami Laakso, Iikka Kahri, Jonas Mäki, Riku Hämäläinen ja Tytti Vänskä. Orkesterin vahva rytmittävä läsnäolo on esityksen sujumisen edellytys.

Kuten nimi kertoo, ollaan ostosparatiisissa eli kaupassa. Niinpä keskeisiin rooleihin nousevatkin kaupan myyjät, joita esittivät Veli-Matti Karén, Satu Taalikainen ja Tytti Vänskä. Näiden kolmen vahva ote sitoo yhteen sirpaleista esitystä. Kolmikko tosiaan osaa laulaa, tanssia ja näytellä.

Huvittavia hahmoja ovat Arimo Haltsosen esittämät siivooja Ali ja ikuinen rakentaja Aarre. Markku Kekin ostoskärryasiakasta luulin ensin vauvaksi, mutta hän taisi ollakin täysi mies. Muut näyttelijät esittivät lähinnä vaihtuvia asiakasrooleja.

Jaana Raskin esittämä tavaratalon johtaja oli räväkkä ilmestys. Tämä hahmo pakotti myös miettimään, että mitä ihmettä roolilla oikein tarkoitettiin? Mitä esitys ensinnäkin haluaa sanoa, jos se pukee nimifirman naisjohtajan nähdyllä tavalla?

Ostosparatiisissa oli monia oivaltavia hetkiä. Erityisen huvittavana ja samalla traagisenakin koin myyjien kilpalaulun asiakkaista. Jos myyjille laitetaan bonuspalkka, niin palkkaa saanee sen mukaan, miten montaa asiakasta on palvellut, ja tilanne voi oikeastikin olla kuvatun kaltainen.

Esityksessä toistuu moneen kertaan laulunpätkä ”Olen olemassa kun ostan”.  Tätä ostamisen ihanuutta setvitään sekä lauluissa että puheissa. Samoin toistuu säe ”Älä arkeen elämää tuhlaa” vaan tee siitä ostamalla juhlaa, jotenkin tähän tapaan se meni.

Tuttujen laulujen sanat veivät tarinaa eteenpäin. Kun laulettiin ”meillä oli hetkemme..”, niin sanat saattoivat viitata sovituskopin tilanteisiin tai ostamisen autuuteen. Esityksessä nähtiin henkilöitä, jotka tulivat Ostosparatiisiin paitsi ostamaan myös viettämään aikaansa, saamaan kokemuksia ja vaihtelua arkeensa.

Ostosparatiisi on oivallinen pikkujoulukauden esitys. Siinä ei ole oikeastaan juonta vain suhteellisen irrallisia sketsejä ja lauluja. Jossain taustalla olin kokevinani esittäjien huolen pinnallistuvasta kulttuuristamme. Ostamallako me vain olemme olemassa? Ostammeko me myös ihmissuhteita ja myymmekö itseämme muille?

———-

Nykyajan papin perhe suurennuslasin alla

Käsikirjoitus Marja Davidsson, ohjaus Kaija Viinikainen, Isä Taivaisen toinen poika. Kantaesitys to 2.2.2006 Kouvolan teatterissa.

Marja Davidssonin Kouvolan teatteriin kirjoittama toinen näytelmä kertoo papin perheestä. Kyseessä on normaali puhedraama, ehkä kuvatussa perheessä puhutaan jopa keskimääräistä enemmän.

Erityisesti näytelmän nimihenkilö, lievästi vammainen Sauli Taivainen puhuu paljon ja tavallaan myös hieman vaikeita asioita. Saulin avaruusjutut ovat kuitenkin kiinnostavia, onhan niillä koko ajan tietty yhteys näytelmän henkilöiden elämään ja tietysti kenen tahansa elämään.

Veli-Matti Karén esittää Saulia niin valoisasti, eläytyen ja antaumuksella, että vaikka avaruusjutut menisivätkin osittain ohi korvien, Karénin olemus säteilee sellaista uskoa Saulin asiaan, että se kantaa. Karénin ilmeet, eleet, asento ja puheen sävy tukevat erinomaisesti toisiaan, kun hän asettautuu Saulin osaan.

Muutenkin Kouvolan teatterin näyttelijäkaarti osoittaa jälleen voimansa ja kykynsä yhteispeliin. Arimo Haltsonen pappina, Satu Taalikainen kanttorina, Nina Petelius-Lehto papin rouvana, Sirkka Seittu papin äitinä ja Raimo Räty lääkärinä ja papin rouvan veljenä päästävät katsojan hyvin lähelle erään perheen arkea.

Kuolleet perheenjäsenet enemmän esille

Esityksen alkupuolella oli joitain sellaisia kohtauksia, joiden merkitystä en katsojana välttämättä tajunnut. Kyse voi olla myös huonosta vastaanottokyvystä.  Esityshän rupeaa laahaamaan heti, jos yhteys pinnan alaiseen maailmaan ikään kuin katkeaa. Suurimmaksi osaksi teksti tosin kantoi monella tasolla myös esityksen alkupuolella.

Millainen isä perheen juuri kuollut isä Taivainen oikein oli ollut? Hänestä kyllä puhutaan, etenkin alun hautajaiskohtauksessa, mutta turhan vähän. Ja aivan liian vähän puhutaan perheen kuolleesta tyttärestä. Kun tyttären syntymäpäiviä vieläkin vietettiin, niin tyttären elämää olisi voinut valottaa hieman enemmän.

Oletan että jos nämä näytelmän perheen kuolleet henkilöt olisi kuvattu katsojalle tarkemmin, heidän selkeämpi mukana olonsa elävien ajatuksissa ja puheissa olisi tuonut enemmän sykettä alkupuolen kohtauksiin ja samalla perustellut loppuosan ratkaisuja.

Vauhti kiihtyy loppupuolella

Esityksen loppupuoli onkin nimittäin melkoista tykitystä. Kun pastori Taivainen lopulta näyttää oikean karvansa, alkaa tapahtua. Henkilöitä kustakaan paikasta toiseen ja keski-ikäinen valtaväestö näyttää heikommille yksilöille missä kaappi seisoo. Esityksen loppupuoli on erinomaista analyysiä nykyajan menestyvien ihmisten ratkaisuista.

Esityksen loppupuoli kertoo senkin, että ei ole koiraa karvoihin katsomista. Sillä toisesta välittämistä, sitoutumista ja moraalista vastuuta saattaa löytyä sieltä, mistä sitä ei ensimmäisenä etsisi. Ja kaikki tämä saattaa kokonaan puuttua sieltä, missä sen luulisi automaattisesti majailevan.

Kaiken kaikkiaan Isä taivaisen toinen poika on kiinnostava näytelmä. Siihen on koottu paljon tärkeitä asioita, siinä pohditaan niin sanotun normaaliuden rajoja, perheen ja suvun vastuun rajoja, pastorin virka-aseman edellyttämää ikään kuin korkeampaa moraalia ja useamman aikuisen ihmisen yhdessä asumista.

Punasävyinen lavastus

Näytelmä on lavastettu tapahtumaan punaisen sävyisessä ikään kuin vanhoja maalauksia ja jopa alttaritauluja sisältävässä tilassa. Onko kyseessä kirkko, taidenäyttely, vanha linna vai jonkun suurellinen makuuhuone? Lavastus herättää kysymyksiä ja ohjaa katsojaa nostamaan tapahtumat muullekin kuin arkirealismin tasolle.

Kun valot sammuvat ja perhe jää jatkamaan ”peliään”, niin katsojalle jää sellainen vaikutelma, että eivät ongelmat mihinkään hävinneet. Eivät ihmiset voi noin vain muuttua muuksi kuin mitä ovat. Ei tehtyä voi noin vain painaa maton alle. Joten ikään kuin Isä taivaisen toinen poika vaatisi jatko-osan.

—

Rovastin häämatkat panee katsojan lujille

Agapetus-Kairimo, Rovastin häämatkat. Ohjaus Arimo Haltsonen. Lavastus Kirsi Kunelius, puvustus Leila Salminen. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 3.9.2005.

Mistä ihmeestä Rovastin häämatkoissa on kyse? Vaikka miten kääntelisin tätä kysymystä, en löydä vastausta. Näytelmä alkaa Viikatemiehen monologilla ja laululla Annina. Alku on vaikuttava ja panee odottamaan jotain vielä vaikuttavampaa.

Mutta jatko onkin rovastin sairauksien ja etenkin muistihäiriön setvimistä. Ruustinna pyörii ansiokkaasti mukana, lääkäri laukkuineen samoin. Viikatemies luurankopuvussaan on milloin etualalla milloin taustalla. Mutta mitä sitten? Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Ainakaan ennen väliaikaa en tajunnut onko kyseessä komedia, realistinen perhenäytelmä, farssi vai mikä? Väliajan jälkeen vahvistui perhenäytelmän osuus, sillä näyttämöä valtasi yhä enemmän myös toinen perhe. Lisäksi viikatemies alkoi tuntua kalustoon kuuluvalta.

Jossain vaiheessa parodioitiin mainoksia, etenkin tupakkamainoksia. Jotkin kohtaukset esitettiin pantomiimina. Nämä vaihtelut olivat piristävä lisä, mutta eivät avanneet väyliä esityksen tulkintaan. Katsojalla kun on kuitenkin ikään kuin sisäänrakennettu tarve tajuta, mitä tällä kaikella ajetaan takaa.

Näyttelijät täysillä mukana

Kouvolan teatterin näyttelijät tekevät Rovastin häämatkoissa parhaansa. Veli-Matti Karén on aluksi hyvinkin monimielinen viikatemies, mutta lauhtuu sitten perheenjäseneksi. Markku Kekki haahuilee muistamattomana rovastina ja Jaana Raski huolehtivana ruustinnana.

Pienemmätkin roolit saavat hyvän tulkinnan. Erityisesti esitystä piristää Nina Petelius-Lehdon esittämä 5-vuotias Tapani. Tapanin puhetulvaa ja kiukuttelua on ilo kuunnella ja katsoa. Viimeistään Tapanin tultua näyttämölle rupeaa ajattelemaan, että perhenäytelmä tämä taitaa sittenkin suurimmaksi osaksi olla.

Perhenäytelmän suuntaan veti myös puvustus ja lavastus. Pappilan saleissa kuljettiin ikään kuin 1950-luvun vaatteissa. Häätalon lavastus oli jollain lailla tyylitellymmän tuntuinen. Ainoastaan viikatemies luurankopuvussaan poikkesi realismista, vaikka hänellä olisi ollutkin esiliina puvun päällä.

Oikeastaan välillä tuntui kuin näytelmässä olisi ollut näyttelijöitä eri näytelmistä. En tiedä mitä sovittaja on näytelmällään tarkoittanut ja mitä ohjaaja on siihen lisännyt? Katsojan epätoivoinen tehtävä on kuitenkin yrittää ottaa selvä lopputuloksesta.

Sujuva esitys Waltarin Yövieraasta

Kouvolan teatteri esitti näppärästi ja taidokkaasti Mika Waltarin 1940-luvun sota-aikaan sijoittuvan komedian Yövieras. Näytelmä kuvaa keskiluokkaista perhettä, jonka sohvalla nimihenkilö yövieras heräilee.

Tarinaan kietoutuu kaksi sukua ja suorastaan kolme sukupolvea. Koska henkilöitä koko näytelmässä on vain kahdeksan, ovat näiden suhteet todella moneen kertaan solmussa. Tätä ihmissuhdevyyhtiä selvitellään näytelmän kuvaamien päivien aikana.

Näyttelijät suolsivat Waltarin napakkaa tekstiä kepeästi ja varmasti. Tilanteet vaihtuivat jopa kesken repliikin, joten tavallaan Yövieraassa on myös farssin aineksia.

Taiteilijaperheessä nautitaan elämästä

Mika Waltari, Yövieras. Ohjaus ja lavastus Henrik Timonen. Puvut Leila Salminen. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 27.1.2007. Kantaesitys Kansallisteatterissa 3.3.1944.

Hannele Laaksonen venytteli ilmeikkäästi vartaloaan taiteilijan rouvana. Tämä henkilö todella nautti elämästään. Samoin nautti myös Raimo Rädyn taiteilija, joka nykynautintojen lisäksi muisteli nuoruudenaikaisia nautintojaan. Sota-ajasta huolimatta taiteilijaperheessä otettiin ilo irti.

Eeva Vauhkonen oli hyvin vakuuttava sota-ajan palvelija ja Ella Jäppinen sopivan loukkaantunut hylätty morsian. Arahkot nuoret rakastavaiset Seppo Välisen Jokke ja Elina Ylisuvannon Merja pääsivät vähitellen arkuudestaan suorastaan suutelmatasolle.

Omaisuus tärkeintä vuorineuvokselle

Vuorineuvosperheessä taas kannettiin huolta omaisuudesta. Seppo Välisen esittämä perheen poika Jokke yrittää parhaansa mukaan rimpuilla irti suvun kahleista, hänen Markku Kekin esittämä isänsä on täydellisesti niiden orja. Kekki esitti hyvin vakuuttavasti  isoäidin vallan alla pälyilevää vuorineuvosisää.

Rauni Jakobssonin isoäidin tulo näyttämölle sekä sähköisti ilmapiiriä että hieman pysäytti toimintaa, sillä isoäidillä oli melkoisen pitkiä repliikkejä. Eli näytelmän alkupuolen lyhyitten repliikkien kepeä farssimainen esitys hieman jäykistyi tässä vaiheessa.

Viitteellinen lavastus

Vuorineuvoksen perhe oli puvustettu ainakin viitteellisesti 40-luvun tyyliin.

Taiteilijaperheen sekä lavastus että puvustus oli ajattomampaa. Erityisesti rouvan runsaskankaisia pukuja ihmettelin, kankaasta kun oli tuolloin puute. Ehkä oli tarkoitus osoittaa, että tämä rouva ei puutteista piittaa.

Yövieraasta jää hyvä mieli. Kepeän sanailun alla on myös asiantynkää. Sitä ei kuitenkaan alleviivata, vaan jokainen katsoja saa valita, mitä näytelmästä ottaa matkaevääkseen.

—-

Käsiohjelman mukaan Mika Waltari (1908-1979) kirjoitti teatteri suorastaan 26 teosta ja kokeili monien tulevien romaaniensa aiheita ja henkilökuvia ensin näyttämöllä.

Suomen hevonen kuvaa nykyajan niskavuorelaisia

Suomen hevonen kertoo maaseudun ahdingosta EU-pykälien paineessa. Maalaisten aika menee erilaisten lomakkeiden täyttämiseen. Näytelmän mukaan valtion virkamiehetkin ulkoilevat nykyään enemmän maalaiset. Kouvolan Teatteri

Pääosin näytelmä on kuvatun maalaisperheen keskeistä näsäkkää sanailua. Kolme sukupolvea elää saman katon alla. Mummo kuuntelee kielikasetteja ja vahtii nuorempia. Sirkka Seitun esittämä räväkkä mummo on näytelmän keskeisin henkilö. Mummon suusta kuullaan terävimmät repliikit, jos kuullaan, sillä paikoin kuuluvuudessa oli pieniä ongelmia.

Hannele Laaksosen esittämä tytär ja Markku Kekin vävy asuvat tilalla, vaikka pariskunta lienee tavallaan avioerossa. Näin pitänee päätellä, sillä vävyn tyttöystävä hiiviskelee Satu Taalikaisen hahmossa talossa ikään kuin miniämenä. Taalikaisen oivallisesti esittämä arahko nainen tuo näytelmään muun maailman tuulahdusta.

Ulkopuolisesta maailmasta tuovat tuulia myös Elina Ylisuvannon ja Tytti Vänskän, esittämät koulutytöt, talon omaa tytär ja naapurin tyttö. Nämä rehjottavat kuin nuoret ainakin, heittävät tavaransa nurkkaan ja ovat niin aikuista niin aikuista. Etenkin Tytti Vänskän 12-vuotias Kirsi-Kaija on todella hellyttävä kaikessa karuudessaan.

Elina Ylisuvannon ja Sirkka Seitun esittämä mummon ja tyttärentyttären yhteinen virkkuukohtaus on yksi näytelmän vaikuttavimpia kohtauksia. Erityisesti sen unenomainen päättäminen eräänlaiseen jäätanssiin.

Pojan bisnekset sekoittavat elämän

Ristiriitaisin ja samalla kiinnostavin henkilö lienee kuitenkin perheen poika Kai. Sami Kosola esittää poikaa pitkä tukka liehuen ja reteesti askeltaen. Pojan toikkarointi ajaa perheen vielä suurempaan ahdinkoon kuin EU konsanaan.

Voi tietenkin kysyä, kuinka vanhemmat menevät mukaan pojan bisneksiin? Poika on ilmeisesti ollut omanlaisessaan pykäläviidakossa täyttäessään työvoimatoimiston papereita. Niinpä vanhemmat tempautuvat mukaan, kun pojalla näyttää olevan edes jokin idea mielessään.

Mitä Suomen hevonen oikein tarkoittaa? Onko Suomen hevonen on jotain perussuomalaista, mikä ei mahdu EU-pykäliin. Ainakin jossain vaiheessa alkaa kuvatun talon isännällä keittää yli. Jossain vaiheessa alkaa tuntua, että nyt saavat lomakkeet riittää. Suomalainen sisu kuohahtaa.

Sivistyssanat eivät todennäköisesti kuulu Suomen hevosen henkilöiden päivittäiseen  sanavarastoon. Niinpä esimerkiksi funktio-sana kuulostanee heidän suustaan kuultuna mieluumminkin työlääntyneeltä kiroukselta kuin normaalilta puheelta.

Lopussa kirjailija vihjaa perinteiseen näytelmäkirjallisuuteemme. Hän antaa näyttelijöiden useampaankin kertaan todeta: Sanoiko joku jotain?  Ihan kuin jokin olisi rapsahtanut? Elämän akseli töyssähti kiveen kiinni.

Syntymäpäivät takahuoneesta kuultuna

Maria Blom, Takaisin maalle. Suomennos Aino Piirola. Ohjaus Kaija Viinikainen. Puvut Leila Salminen. Koreografiat Piia Koskela ja Janne Outinen.  Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 29.1.2009.

Kouvolan teatterin uutuus Takaisin maalle kertoo isän 75-vuotissynttäreihin valmistautumisesta ja itse juhlista. Yleisö ei kuitenkaan pääse juhliin vaan joutuu tyytymään takahuoneen tunnelmiin. Sieltä haetaan milloin tuolia milloin lisää viinaa ja sinne tullaan juhlahumusta vilvoittelemaan.

Keskiössä ovat isän aikuiset tyttäret, kolme sisarta. Jaana Raski esittää maanläheisesti huolehtivaa ja uhrautuvaa vanhinta sisarta Erikaa. Satu Taalikaisen Helena puolestaan on jättänyt perheensä ja rynnännyt Balille hurvittelemaan ja näännyttää nyt innoissaan muut näillä kokemuksillaan. Tytti Vänskän esittämä nuorin sisar Carina on kaupunkilaistunut ja näyttää menestyneen, mutta piehtaroi kuitenkin monenlaisissa ongelmissa. Tosin useimmat niistä jäivät minulle auki.

Syntymäpäiville ovat tulleet myös naapurin emäntä Marita Nina Petelius-Lehdon hersyvän naurun myötä, ja tämän aikamiespoika Juha-Pekka, jota Veli-Matti Karén hellyttävästi esitti. Juhlakalun veli Raimo Rädyn esittämä Esko töytäilee hänkin juhlatalon takahuoneessa viinan kohottamana elämäntuskaansa vilvoittamassa.

Tarina etenee tyylitellen. Alkupuolella pidetään lukuisia tuolisulkeisia, kuljetetaan tuoleja sinne tänne.  Jotain muutakin tuolien kuljetuksella haluttaneen kertoa kuin että niillä istutaan, niin suuressa roolissa ne olivat esityksen aikana. Sitäkö, että meillä on kullakin oma paikkamme, pallimme, jolle tälläydymme emmekä halua muutosta?

Tyylittelyn piikkiin menee myös pikkutyttöjen tanssi. Sisaret tulevat pari kertaa näyttämölle pikkutyttöinä, kansallispuvuissa, letit liehuen. Lapsena sisarukset olivat siis noin läheisiä, mitä heille oikein on tapahtunut, kun nyt ei tahdota päästä ”kiitos, hyvää minulle kuuluu” hokemista pitemmälle. Pikkutyttöjen tanssi on paitsi hyvä kuvaelma sinänsä myös ikkuna sisarusten lapsuuteen.

Esityksessä on myös muutama railakas aikuisten tanssikohtaus. Naapurin aikamiespojan kanssa tanssitaan rehvakkaasti jenkkaa kuten muinoin nuorena. Helenan balilaismies pyörittelee naistaan etelän lämmössä kuin tanssissa ikään ja nähdäänpä esityksessä myös kohtalokas tango.

Loppupuolella avautumista. Kun koko alkupuoli on jahkailtu ja väistelty puheenaiheita, väliajan jälkeen aletaan päästä asiaan. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan tyytyväinen elämäänsä, vaikka vastikään oli kehunut että hyvin menee. Pyssyäkin vilautellaan ja sillä jopa ammutaan ja moottorisaha ärhentelee. Nina Petelius-Lehto naapurinrouvana räjähtää pojalleen niin että juhlatalo jytisee. Niinpä naapuriston äiti ja poika nousevatkin vähitellen tarinan keskiöön.

Kokonaisuutta ajatellen jotain lopun tapaista olisi voinut väläyttää jo ennen väliaikaa. Totta kai jokainen näytelmiä nähnyt tietää, että alussa aihetta kehitellään, mutta alussa pitäisi myös päästä sisälle henkilöiden mielentilaan, jotta jäisi koukkuun. Varmaan vinkkejä tähän suuntaan tässäkin esityksessä oli jo alkupuolella, mutta huomio meni paljolti tuolitanssien seuraamiseen.

Alun lievästä laimeudesta huolimatta Takaisin maalle on hyvä teksti ja Kouvolan teatterin esitys herättää ajatuksia. Ehkä toisella katsomisella sisarusten mielen liikkeisiin pääsee paremmin sisälle alusta alkaen.

Ritva Sorvali

Minna tahtoo, taistelee ja voittaa

Kouvolan teatterin Minna-esitys päättyy komeasti lauluun Taistella, tahtoa ja voittaa. Tämä oli erittäin hyvä päätös kaiken puolin erinomaiselle esitykselle. Sekä Minna Canth että kaikki tämän esityksen takana olevat henkilöt ja tahot ovat halunneet taistella ja tahtoa ja tämä esitys oli ilman muuta kaikkien voitto.

Musikaali kertoo kirjailija Minna Canthin elämästä, hänen perheestään ja työstään sekä kauppiaana että kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Minna taisteli kirjoituksissaan ja näytelmissään naisten, lasten, köyhien, sairaiden ja muiden kaltoin kohdeltujen puolesta. Kun Minna näki epäkohtia, hän teki ne muillekin näkyviksi ja yritti vaikuttaa asioihin.

Mutta hän koki myös esitaistelijan ongelmat. Varmaan Minnan omiakin tuntoja kuvaa esityksessä nähty pätkä Työmiehen vaimosta, jossa kuvataan yksin jäävän ihmisen ahdinkoa. Johanna-morsian jää yksin, kun hän huomattuaan sulhasensa olevan petturi, päättää jättää tämän heti häissä. Koko hääkansa alkaa kuitenkin lyödä Johanna-morsianta Raamatulla ja lakikirjalla, jolloin hän menee tavallaan sekaisin ja joutuu luopumaan selkeästä päätöksestään.

Ilmeikkäät tanssit

Vaikka Minna-musikaali kertoo vakavista asioista aivan tosissaan, se ei tee sitä kuivasti eikä ryppyotsaisesti. Osa asioista kerrotaan laulaen, osa tanssien, ja kun sävyt vaihtuvat sopivin välein, missään kohtaa ei tuntunut siltä, että opetetaan tai saarnataan. Juuri sävyjen vaihtelu, soolokohtausten ja joukkokohtausten sopiva vuotottelu teki esityksestä ilmavan ja energisen.

Esityksen koreogarafia onkin aivan omaa luokkaansa. Liisa Ruuskasen suunnittelemat ja harjoituttamat tanssit ovat tärkeä osa esityksen kerrontaa. Ne ovat ilmeikkäitä, vaihtelevia ja yllätyksellisiä. Koreografiaan kuuluvat myös tanssijoiden muikeat kasvojen ilmeet, jotka nekin palvelevat tanssin kerrontaa.

Elina Ylisuvanto Minnana tekee erinomaisen roolin sekä laulajana että näyttelijänä. Hänen tyyppiseensä Minnaan suorastaan uskoi. Huvittava oli Sami Kosolan esittämän lehtori Canthin avuttomuus kosijana. Hannele Laaksonen mekasti topakasti Kauppa-Lopona, Markku Kekki oli löytänyt Hoppulaiseensa veikeän elämäniloisen sävyn ja Arimo Haltsosen Topra-Heikin tyyppisellä taistelijalla saattaisi taas olla kysyntää.

Esityksessä on pitkälti yli 30 roolia, joten kaikkien luonnehdinta on mahdotonta. Jokainen täytti paikkansa, näytteli, lauloi tanssi milloin missäkin kokoonpanossa. Suorastaan ihmeeltä tuntuu lähes viime hetken paikkaajan Heidi Syrjäkarin luonteva sulautuminen näytelmän kolmeen rooliin. Ammattilainen venyy ja paukkuu.

Työttömyys ja hoitolaitokset tapetilla

Kouvolan Minna-musikaali on teatterin juhlaa. Se on täyttä ruisleipää ja sillä tavalla teatterin keinoin esitettynä, että katsoja ei meinaa pysyä penkissään. On todella hienoa, että Kouvolan teatteri ensimmäisenä Suomessa Kuopion kaupunginteatterin jälkeen uskalsi ottaa Minnan ohjelmistoonsa. Sillä Minna ei ole Kuopioon sidottu. Kaikista kaupungeista löytyy köyhiä, sairaita ja muita puolustettavia.

On vaikea kuvitella ajankohtaisempaa näytelmää kuin Minna-musikaali on. Juuri kun Audi-mies on saanut ajatuksensa julkisuuteen, Minna puhuu naisen alisteisesta asemasta, kun tehtaat sulkevat oviaan, Minna puhuu työttömyyden vaikutuksesta perheen elossa pysymiseen ja kun vanhuksia makuutetaan samoissa vaipoissa, Minna puhuu vaivaistalojen surkeasta tilasta.

Eli Minna-musikaali on ajankohtainen, pysähdyttävä, kiihdyttävä, viihdyttävä ja kaiken puolin erinomainen esitys. Voimme olla todella ylpeitä kotikaupunkimme teatterista.

Ritva Sorvali

Faktalaatikko:

Minna-musikaali. Käsikirjoitus Ritva Holmberg, sävellys Eero Ojanen, sanoitus Ilpo Tiihonen, ohjaus Kaija Viinikainen, musiikin johto ja sovitukset Antti Nykänen, lavastus Maija Louhio, puvustus Jaana Kurttila (vier.), koreografia Liisa Ruuskanen (vier.). Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 10.9.2009.

Minna Canth (1844-1897) kirjoitti vuosina 1882-1895 parikymmentä teosta ja noin 70 lehtijuttua.

Taiteilijan tärkein tehtävä on jaksaa

Anton Tsehov, Lokki. Suomennos Lauri Sipari. Ohjaus ja sovitus Kaija Viinikainen. Skenografia Sari Salmela, vier. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa la 6.9.2008.

Anton Tsehovin Lokki kertoo esimerkiksi sukupolvien valtataistelusta. Lokki oli Kouvolan teatterin esityksessä siirretty 1970-luvulle. Tuolloin nuoriso otti ärhäkkäästi välimatkaa edelliseen sukupolveen sekä taiteen tekemisessä että etenkin politiikassa. Tshehovin näytelmässä puhutaan taiteen tekemisestä.

Klassikkonäytelmän asiat ovat ajankohtaisia kaikkina aikoina. Ihmistä kiinnostaa, mitä hänestä ajatellaan, miten hänen työhönsä suhtaudutaan, rakastaako tietty henkilö häntä? Jos sekä työssä että rakkaudessa menee pieleen, ihminen on heikoilla, etenkin nuori ihminen. Henkilöt kiistelevät taiteen tekemisen muodoista, nuoret sanovat että vain tärkeistä asioista pitää puhua. Kaikista näistä aiheista Lokki kertoo.

Kouvolan teatterin pyörivälle näyttämölle oli tehty iso lehdetön puu, jonka ympärillä pyörittiin. Muutama tuoli ja pöytä toimivat lisärekvisiittana. Laulu ”Tää on elämää ei sen enempää” vauhditti pari kertaa railakkaasti näytelmän tilanteita: Päivänvarjot pyörivät ja kaikki tanssivat. Raikasta ja värikästä menoa.

Näytelmän nuori Kostja (Matti Laine, vier.) etsii itseään ja hermostuu herkästi, kun vanhempi polvi ei häntä ymmärrä. Etenkin äidin ja pojan väliset kohtaukset olivat tutun tuntuisia kenen tahansa vanhemman mielestä. Välillä poikaa tulee surku ja välillä tämän kanssa ottaa yhteen täysillä.

Tytti Vänskä Kostjan rakastettuna Ninana tekee erittäin ilmeikkään roolin. Nina esittää näytelmän alussa pääroolia Kostjan kirjoittamassa näytelmässä, joka esitetään näytelmän henkilöille ja samalla yleisölle. Tämä voisi olla esityksen kompastuskivi, mutta Kouvolan esityksessä näytelmä näytelmässä on kiinnostava. Tytti Vänskä esittää maailmansielua laulaen, tanssien ja kattilankansia rytmikkäästi huitoen ja rämisyttäen: vaikuttavaa.

Sirkka Seittu äitinä ja näyttelijättärenä loi esitykseen itsetietoisen ja viisaan uranaisen, joka yleensä tietää mistä narusta milloinkin vetää. Rakastajansa hän saa imarreltua takaisin, mutta poika on niin ehdoton, että tämän kanssa saa huutaa täyttä kurkkua. Pojasta hän saa suurimman vastuksen.

Raimo Räty on ohjattu ja puvustettu töistään huolehtivan tilanhoitajan rehevään rooliin, kun hän tulee näyttämölle, sen huomaavat kaikki. Jaana Raski hänen vaimonaan pysyi erittäin hyvin roolissaan rakkaudennälkäisenä maalaisnaisena, joka pitää epätoivoissaan yllä suhdetta hurmurilääkäriin aivan aviomiehen silmien alla.

Huumoria esitykseen tuo talon rouvan veli Sorin Markku Kekin esittämänä. Kekin Sorin on hyväntahtoinen vanha mies, joka haikailee vielä elävien kirjoihin eli suureen maailmaan, kaupunkiin: kuusikymppinenkin haluaa elää. Kaikki on mennyt hänen elämässään pieleen, mikä tietenkin on tragikoomista.

Mashan roolista (Elina Ylisuvanto) jäi parhaiten mieleen puoliajan jälkeisen osan alku. Siinä Masha laulaa ja riehuu vahvasti humaltuneena. Sami Kosola naapurin opettajana ja sittemmin Mashan miehenä valittaa joka käänteessä köyhyyttään ja surkeuttaan: rimpuile siinä sitten.

Hyvin onnistui Veli-Matti Karénin pitkä monologi kirjailijan työstä. Se oli sopivasti lyhennetty ja rytmitetty, niin että oli suorastaan mielenkiintoista kuunnella tarinaa kirjoittamisesta. Ilmo Ranteen lääkäri Dorn on näytelmässä mies, jolle halutaan kertoa asioita.

Näytelmän lopulla Nina on oppinut, että taiteilijan tärkein tehtävä on jaksaa, jaksaa vastoinkäymisten, pilkan ja oman epävarmuuden keskellä. Taiteilija kokee aikakautensa ristiriidat sisällään ja yrittää löytää niille muodon. Tämä vaatii jaksamista.

Kunnia ja maine tulevat jos ovat tullakseen vasta sitten kun on jaksanut, jaksanut ja jaksanut. Lokki ei ole mikään kaikkein helpoin näytelmä, mutta toivottavasti yleisö jaksaa pysähtyä Lokin sanoman äärelle. Kouvolan teatteri on tehnyt parhaansa jotta näin kävisi.

Ritva Sorvali

Kouvolan teatterissa lauletaan sota-ajan lauluja

Taivas ja maa, käsikirjoitus ja ohjaus Henrik Timonen. Lavastus Marja Louhio, puvustus Irmeli Toivanen, kapellimestari ja musiikin sovitus Ari Ismälä ja koreografi Piia Koskela.

Kouvolan teatteri juhlistaa Suomen itsenäisyyden juhlavuotta sota-aikaan sijoittuvan näytelmän kantaesityksellä. Kyseessä on teatterinjohtaja Henrik Timosen kirjoittama ja ohjaama sota-ajan viihdytyskiertuetta kuvaava musiikkinäytelmä ”Taivas ja maa”.

Näytelmä kuvaa kesää 1943 jossain eturintaman taustassa. Muutaman kerran kuullaan pommituksen jylyä, mutta enimmäkseen kiertue saa esittää ohjelmiaan ilman keskeytyksiä. Suomalaisten lisäksi näytelmässä seikkailee saksalainen eversti ja muutama venäläinen.

Varmaan puolet ajasta käytetään sodanaikaisten iskelmien laulamiseen ja muuhun viihdytysohjelmaan. Tätä muuta ovat esimerkiksi tanssiesitykset joita oli sekä laulujen lomassa että aivan itsenäisinä esityksinä. Tansseista jäivät mieleen erityisesti Budabestin Juliska ja Veli-Matti Karénin esittämä moderni tanssi. Tanssitytöt täydensivät sopivasti tanssiesityksiä.

Kuultu musiikki ja laulut viihdyttivät yleisöä ja toimivat myös esityksen rytmittäjinä.

Kun oli jonkin aikaa kuunneltu dialogia, musiikkiosuus katkaisi sen  ja päästiin taas aivan uusiin tunnelmiin. Esimerkiksi todella railakkaasti soitettu Säkkijärven polkka sähköisti ilmapiirin sekä näyttämöllä että katsomossa.

Kaiken kaikkiaan musiikki ja muusikot olivat tämän esityksen suola. Joten oikeastaan ei olisi haitannut, vaikka he olisivat esittäneet muutaman laulun enemmänkin, vaikkapa dialogin kustannuksella.

Dialogi käsitteli kuvaelman tyyppisesti viihdytysjoukkion keskinäisiä suhteita ja heidän taustojaan. Ehkä dialogi olisi kaivannut joko lyhentämistä tai lisää draamantynkää esimerkiksi joukon jäsenten välille. Nyt dramatiikkaa esitykseen toi lähinnä tieto siitä, että tuolla jossakin metsikön takana väijyy kuolema.

Kouvolan teatterin näyttelijät saivat taas kerran laittaa peliin näyttelemisen lisäksi runsaat tanssi- ja laulutaitonsa. Niinpä etenkin nuoremmat näyttelijät loistivat erityisesti viihdekiertueen esityksissä. Tytti Vänskä, Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Sami Kosola ja Veli-Matti Karén säteilivät meille ”korsuyleisölle”.

Nina Petelius-Lehto teki kuusaalaisesta Esteristään unohtumattoman muonituslotan, Raimo Räty ärhenteli topakasti majuri Sarkolana ja Ilmo Ranne juopotteli sujuvasti saksalaisena eversti Schwarzina. Arimo Haltsonen oli lupsakka viipurilaisnäyttelijä ja Markku Kekki sopivan vaitonainen Esterin mies.

Taivas ja maa vetoaa todennäköisesti etenkin varttuneempaan yleisöön. Mutta uskon että myös nuoret saavat siitä jotakin. Nuoret saavat tuntuman sota-ajan nuorison kohtaloon: se oli virua vuosikaudet Karjalan korvissa tulppana itäistä naapuria vastaan.

Kouvolan teatteri on huomioinut itsenäisyyden juhlavuoden esimerkillisellä tavalla.

Ritva Sorvali

Tanssillinen ja huvittava Risto Räppääjä

Sinikka ja Tiina Nopola, Risto Räppääjä ja pakastaja Elvi. Ohjaus Kaija Viinikainen. Laulut musikaaliin on säveltänyt Iiro Rantala, kapellimestarina Ari Ismälä. Koreografia Piia Koskela. Ensi-ilta la 13.5.2006.

Kouvolan teatterin Risto Räppääjästä tulee energinen olo. Näyttämöllä on sen verran vauhdikasta menoa, että katsojakin innostuu. Tarina antaa jotain sekä aikuisille että lapsille, joten sitä seuraa mielenkiinnolla. Myös aikuinen katsoja haluaa nähdä, että hyvyys ja vaatimattomuus varmasti palkitaan.

Erittäin huvittava kohtaus nähdään jo alussa, kun katsojille esitetään tanssin keinoin Räppääjien suvun ruuanlaittotaitoisia jäseniä. Tämä keittäjäkavalkadi hakee vertaistaan. Joten kun pakastaja Elvi valitaan ruokkimaan Risto Räppääjää ja tämän jalkansa nyrjäyttänyttä tätiä Rauhaa, valinta on voitu tehdä valiojoukosta.

Piia Koskelan luoma koreografia toimii kautta esityksen. Tanssijat tulevat ja menevät erilaisissa muodostelmissa, milloin jonossa milloin ryppäänä, milloin sotilaallisen jäykkänä milloin irtonaisesti liikehtien. Eli Koskelan itse vetämän kolmen tanssijan ryhmä tuo oivallisen lisän esitykseen.

Tanssijoiden osuus korostuu senkin takia, että heillä on lukuisia rooleja näytelmän kulussa ja lukuisia rooliasuja. Paitsi Räppääjien sukulaisia, tanssijat esittävät muun muassa lähitienoon kissoja ja myös kiiltäviä harmaita silakoita.

Elämä ei ole hassumpaa

Risto Räppääjässä on melko vähän varsinaisia roolihenkilöitä. Veli-Matti Karénin esittämä paksutukkainen Risto asustelee yhdessä Rauha-tätinsä kanssa. Rauha-tätiä esittää Satu Taalikainen. Rauha-täti on ilmeisesti ikäneito, jolla kuitenkin on vielä haaveena löytää mies. Tähän tehtävään hän onkin ajatellut alakerran Lennartia.

Kaikki olisikin tässä suhteessa hyvin, ellei topakka pakastaja-Elvi tulisi Rauha-tädin huusholliin ruuanlaittajaksi. Alakerran arka Lennart on nimittäin helppo nakki Elvin varmaotteisiin käsiin. Sillä Tytti Vänskän räväkästi esittämä Elvikin haikailee vielä miehenpuolesta ja iskee oitis silmänsä, mihinkäs muuhun hänkään kuin alakerran Lennartiin.

Ilmo Ranne yrittää ujohkona ja jäykähkönä Lennartina taiteilla naisten välissä.

Lennartin änkyttävät repliikit ymmärretään joka suunnalla väärin ja hyvin varmalta näyttää, että kovempiotteinen Elvi-täti nappaa Lennartin. Tämä taistelutilanne huvittaa tietenkin aikuiskatsojia.

Lapsille tarjoavat hupia Riston ja tämän ystävän Nelli Perhosen jäljitystehtävät, kun pitää ottaa selvää, miten asioille Elvi oikein lähtee joka päivä tiettyyn kellon aikaan.

Erityisesti lapset saavat puhtia myös esityksen lauluista, joita on suorastaan 15.

Kouvolan teatterin esitys Risto Räppääjästä on suorastaan erinomainen. Tanssillinen liikunta on tarttunut kaikkiin vakinäyttelijöihinkin, joten koko esitys on erittäin liikunnallinen, kaikille on löydetty juuri heille tyypillinen tapa liikkua.

——–

Nopolan sisaruksilla parikymmentä yhteistä kirjaa

Sisarukset Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet yhdessä jo parikymmentä yhteistä lastenkirjaa. Lisäksi he ovat tehneet näistä näytelmäsovituksia ja elokuvakäsikirjoituksia ja kirjoittaneet paljon muutakin. Räppääjien lisäksi tunnetuimpia ovat Heinähattu ja Vilttitossu –kirjat.

Sisarukset ovat kotoisin Hämeestä ja pitävät edelleen yhteyttä synnyinsijoilleen. He kirjoittavat kirjaimellisesti yhdessä, istuvat yhdessä tietokoneen ääressä, vieri vieressä puhuen ja kirjoittaen. Jo puhuessaan he samalla tunnustelevat sitä, mikä toimii ja mikä ei. He saavat koko ajan toisiltaan sekä kritiikkiä että ideoita. He pitävät tekotapaansa hedelmällisenä.

Aiheet kumpuavat omasta lapsuudesta ja lähipiiristä muutenkin. Esimerkiksi huvittajien tätien ja muiden ikäneitojen taustalta löytyy enemmän tai vähemmän kaukaisia sukulaisia. Lasten maailmaan päästään paitsi oman lapsuuden kautta myös sitä kautta, että Tiina Nopola on ammatiltaan erityislastentarhan opettaja ja tietää ammattinsa kautta lasten nykytilanteita.

Tsehovin Lokki avaa Kouvolan teatterin syksyn

Kouvolan teatterin kauden avajaisissa 4.8.08 esiteltiin tulevaa ohjelmaa. Pitkä ”kuuma” kesä on takana, työkausi edessä.

Kausi aloitetaan la 6.9. 2008 Anton Tsehovin näytelmällä Lokki. Ohjaaja Kaija Viinikainen on sovittanut Lokin ja kertoi korostavansa esityksessä erityisesti uraa luoneen äidin ja äidin uran varjoon jääneen pojan suhdetta. Äitiä esittää Sirkka Seittu ja poikaa vierailija Matti Laine.

Lokissa ottavat yhteen vanha sukupolvi ja heitä haastavat nuoret. Kiistaa käydään taiteen eri alueilla, lähinnä teatterin tekemisessä ja kirjallisuudessa. Vanhat pitävät kiinni omista arvoistaan ja tavoistaan tehdä taidetta, nuoret kokeilevat uutta. Molemmat nauravat toistensa taiteelle.

Samalla kaikki etsivät onnea ja rakastuvat vääriin ihmisiin. Tsehov näyttää ihmiset paljaina, itsekkäinä, epätoivoisina, naurettavina, onnettomina. Kouvolan teatterin Lokki on tekijöiden mukaan sijoitettu noin 1970-luvulle. Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut vierailija Sari Salmela.

Opaali kertoo valtapelistä

Syksyn toinen ensi-ilta on to 6.11. 2008 aloittava John Patrickin näytelmä ”Opaali on timantti”. Näytelmä on saanut kantaesityksensä Amerikassa jo 1960-luvulla ja siinä tavallinen pieni ihminen ryhtyy muun muassa paikkakunnan mahtimiehen vastaehdokkaaksi pormestarinvaalissa.

Opaalin pääroolissa nähdään Nina Petelius-Lehto ja mahtimiehenä Raimo Räty. Näytelmän ohjaa Arimo Haltsonen. Lavatuksen ja puvustuksen on suunnitellut Maija Louhio.

Pienellä näyttämöllä nähdään pe 3.10. alkaen Prättäkitti – Noita vai aikaansa edellä. Siinä Hannele Laaksonen ja Juha Tanninen vievät yleisön ilmeisesti jonnekin noitavainojen aikaan.

Loistokämppä ja Taivas ja maa jatkavat

Kevään ensi-illoista jatkavat syksyllä musiikkishow Loistokämppä ja jatkosodan aikaan sijoittuva musiikkinäytelmä Taivas ja maa sekä lasten näytelmä Äänirosvo.

Näiden lisäksi Kouvolassa vierailee kuusi eri esitystä. Nämä ovat Mika Waltarin Rakas lurjus ke 26.11., Esko-Pekka Tiitisen Peräkammarista itään (Erkki Saarela) to 2.10., Maarit ja Sami Hurmerinta ke 8.10., Silkkiä ja chansonia ke 15.10, Petteri Sallisen Figaron häät to 13.11., ja Kirsi-Kaisa Sinisalon Pesä Pienoinen ke 19.11..

Kouvolan teatterissa on siis syksyn aikana mahdollisuus nähdä yli 10 eri esitystä.

Ritva Sorvali

Tytti Vänskä säteilee Kouvolan Broadwayn enkeleissä

Swerling-Burrows-Loesser, Enkeleitä Broadwaylla. Ohjaus Arimo Haltsonen, skenografi Pekka Ojamaa (vier.), kapellimesteri Ari Ismälä, koreografi Anneli Rautiainen(vier.). Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 21.9.2006.

Enkeleitä Broadwaylla on hyvä valinta Kouvolan teatterin musikaaliksi. Musiikki soi innostavasti, teatterin omat laulajat selviytyvät hyvin haasteistaan, tanssijat tuovat energiaa lavalle sekä itse aihe on kiinnostava.

Tarinassa on kyse New Yorkin pelureiden ja pelastusarmeijalaisten kohtaamisesta. Pelurit kulkevat kaikin puolin kaltevaa synnintietä peliluolasta toiseen, ja pelastusarmeijalaiset puolestaan yrittävät rummuttaa heidät vapaaksi tuosta riippuvuudesta.

Ensi-illassa kiinnostavin henkilö oli Nathan-nimisen pelurin epätoivoinen morsian Adelaine. Adelaine elättää itsensä tanssimalla vähäpukeisessa HotBox Girls –ryhmässä, mutta hänellä on ollut jo vuosia häähuntu valmiina odottamassa alttarille pääsyä. Äiti pyrkii koko ajan kylään luullen tyttärellä olevan jo viisi lastakin.

Adeleinen esittäjä Tytti Vänskä on myös taitava koomikko. Näin ollen roolin vaihtuvat tilanteet, miehen perässä juokseminen ja toisaalta rajut raivokohtaukset, saavat Vänskän käsissä arvoisensa ilmaisut. Adeleinen monet räväkät laulutkin kertovat roolihenkilön tukalasta tilanteesta, erityisesti laulu ”Tänään jo nai se mies” oli täynnä  naisenergiaa.

Raimo Räty avioliittoa pakoilevana pelurina joutuu tiukalle sanavalmiin morsiamen edessä.  Kihloissa on oltu 14 vuotta, ja edelleen Nathan vain juoksee pitkin alamaailman katuja etsimässä peliluolia pelihimoisille miehille. Pelit ja vedonlyönnit vievät hänen kaiken huomionsa. Enkeleissä korostuu se, liekö kuitenkaan pelkästään amerikkalainen ilmiö, että miehet ovat peleineen kuin suuria lapsia.

Pelurit ja enkelit ja rakkaus

Vedonlyönnin ja sielujen pelastamisen lisäksi keskeisessä roolissa on siis myös rakkaus. Veli-Matti Karén hoitaa ammattitaidolla pääparin miesroolin. Hän esittää  pääpeluri Skyta, joka näyttää työkseen lentävän Las Vegasin ja muiden peliluolien väliä. Kaikki sujuu hyvin kunnes Sky tulee lyöneeksi vedon, että hän saa tytön kuin tytön mukaansa Havaijille.

Pelastusarmeijalaiset marssivat pelureiden joukossa, joten Satu Taalikaisen esittämä kersantti Sarah joutuu vedonlyönnin kohteeksi. Yksi esityksen parhaita kohtauksia oli kohtaus Havaijilla, jossa tanssiryhmä loi ensin eksoottisen paikallisen tunnelman ja sittemmin hurskas Sarah-neitokin riehaantui muutaman maitotömpsyn juotuaan tunnelmaan mukaan.

Pelastusarmeijalaisia on esityksessä vain muutama. Armeijalaisten vähyys vaimentaa heidän osuuttaan, mutta ehkä edes teatterin lavalle ei olisi enää mahtunut enempää väkeä.  Vanhempaa pelastusarmeijaiskaartia esittävät arvokkaasti Sirkka Seittu ja Markku Kekki.

Pelurijoukosta jäivät myönteisesti mieleen muun muassa karheasti puhuva juonittelija Ilmo Ranteen Hevos-Harry ja erityisen pelottavan oloiseksi tekeytynyt Henry Holopaisen Härkä-Henry. Tälle pelurille en haluaisi olla pelivelassa. Pelurijoukko toimii myös esityksen tanssiryhmänä samoin kuin naisten puolella HotBox Girls -ryhmäläiset

Rakkaus vetää nuoria toisiaan kohti olipa heidän taustansa mikä tahansa. Esityksessä kuullaankin monta rakkauslaulua, joista tunnetuin lienee Rakastunut nainen. Viihdyin Broadwayn enkeleiden parissa.

Tytti Vänskän nuori emäntä taistelee vahvasti elämästään

Hella Vuolijoki, Niskavuoren nuori emäntä. Ohjaus Henrik Timonen. Ensi-ilta ja samalla Kouvolan teatterin 45-vuotisjuhla 8.10.2005.

Kouvolan teatterin 45-vuotisjuhlanäytelmä  on vaikuttava, kouraiseva ja ajatteluttava kokemus. Tämä esitys Niskavuoren nuoresta emännästä pitää jokaisen ehdottomasti nähdä. Sillä vaikka näytelmä on sijoitettu aikaan yli 100 vuotta sitten, niin sama valtataistelu ja samat ihmissuhdeongelmat ovat aivan tätä päivää.

Näytelmän alku säteilee nuoren emännän onnea. Vaikka työtä on suut silmät täyteen ja vaikka raskauden alkupuoli koettelee, niin usko yhteiseen onnelliseen elämään Juhanin rinnalla antaa voimia. Pian nuoren emännän koko maailmana kuitenkin kaatuu, kun hän yllättäen löytää miehensä kiihkeästi halaamasta toista naista, Malviinaa.

Sen lisäksi, että näytelmän keskiössä on kiihkeä kolmiodraama, se kertoo myös Suomen kansan itsenäisyyspyrkimyksistä, suomen kielen aseman vahvistamisesta, erityisesti naisten koulutuksen tärkeydestä ja vastuun kantamisesta. Esityksessä näytetään konkreettisesti vallan käytön kuviot sekä avainten hallitsemisen että käskynjaon avulla.

Pariskunnan toivoton tilanne

Niskavuoren nuori isäntä Juhani on joutunut taiteilemaan talon vaatimusten ja omien halujensa välillä. Meijerska Malviina polttaa edelleen isännän suonissa, mutta talon kurja rahatilanne on pakottanut hänet naimaan rikkaan Loviisan. Näin ollen kaikki näytelmän keskeiset henkilöt ovat tavallaan tilanteen uhreja.

Kyse on myös siitä, kuka pystyy sovittamaan yhteen omat halunsa ja yhteisen edun.

Myös romanttisen rakkauden ja rehellisen naimakaupan välinen suhde selvitetään.

Jos Loviisa olisi alun pitäen tiennyt, että kyseessä oli kauppa, niin hänen ei olisi tarvinnut pudota niin korkealta. Tottuneena naistennaurattajana Juhani oli ilmeisesti kuitenkin höpötellyt rakkauslupauksiaan myös Loviisan korvaan.

Kun eräänlainen kaksinnaimistilanne selviää Loviisalle, Juhanilla ei ole muuta sanottavaa kuin tuo perinteinen: ” Me miehet nyt olemme tällaisia”. Kun miehet ovat mitä ovat, niin naisten pitää jatkaa elämää ja talonpitoa. Tämän Loviisa tilanteesta selvittyään oivaltaa ja ryhtyy toimeen.

Sekä Tytti Vänskä Loviisana että Raimo Räty Juhanina ottavat rajusti yhteen Kouvolan teatterin lavalla. Sekä katkerilla sanoilla että ihan konkreettisesti käsikähmällä se yrittävät saada toisensa ymmärtämään tilanteen omalta kannaltaan.

Mutta vaikka kuinka selittäisi, niin eihän asia hetkessä muuksi muutu. Loviisa itkee Juhanin perään ja Juhani puolestaan metsästää koko pitäjän voimin Malviinaa.

Heta ja muut vastuunkantajat

Niskavuorelaiset ovat ihan oma rotunsa, he pitävät yhtä. Ketä nuo niskavuorelaiset oikein ovat? Vuolijoen näytelmässä he ovat pitäjän mahtitilan omistajasuku, joka pyristelee mukaan vallankahvaan säätyvaltiopäiville. He ovat samalla eräänlaisia suomalaisuuden esitaistelijoita, he ovat uhmakkaita, uppiniskaisiakin.

Niskavuorelaisuuden sisälle mahtuu kunkin henkilön omia intohimoja, mutta myös yhteisvastuuta. Kun ristiriidat omien halujen ja yhteisön vaatimusten välillä käyvät liian kuumiksi, juostaan metsään. Mutta kylälle ei vähällä kerrota miltä tuntuu.

Kouvolan teatterin näyttelijät avustajia myöten hoitavat kukin hyvin leiviskänsä. Niina Petelius-Lehto kopeilee tiukkana Hetana kuten kuuluukin ja Veli-Matti Karén sopeutuu kaikkeen veli-Anttina. Jopa sivuhenkilöt on saatu elämään Ruotu-Joonasta ja Juse-muoria myöten.

Napakka ja vaihteleva ohjaus

Henrik Timosen ohjaus sisältää sekä tiukkaa realismia että tyylittelyä. Esityksen viitteellinen alku tuntui hyvältä. Koko näyttelijäkunta nostaa kepakoilla etualan verhoa ja avaa näin yleisölle näkökulman menneisyyteen. Erityisen hyvin tyylittely toimi Loviisan metsäänjuoksukohtauksessa, jossa muut näyttelijät esittivät metsän puita, joita joka puolelta nousi Loviisan eteen.

Niskavuoren taloa ja tavallaan koko elämää symboloi näyttämön etualan viljalaatikko. Sen äärellä puhuttaan talonpidosta, elämän jatkumisesta. Vilja on eräänlainen elämän symboli. Se valuu sormien läpi, kuten elämä valuu läpi käsien ellei siihen tartu kiinni. Niskavuorelaisuus tarkoittanee, että elämälleen voi itsekin tehdä jotain.

Kouvolan teatterin Niskavuoren nuori emäntä on selkeästi ja mielenkiintoisesti ohjattu esitys. sivuhenkilöt on saatu elämään Ruotu-Joonasta ja Juse-muoria myöten. Tuntui todella ylpeältä istua juhlanäytännön katsomossa todistamassa oman teatterin onnistumisen hetkeä. Joten kaikki joukolla katsomaan nuoren emännän ponnistelua elämänsä järjestämiseksi.

—-

Tähän kaupunkiin katson kuin peiliin

Melkein valmis. Teksti Hanna Räty, esitys Raimo Räty, ohjaus Kaija Viinikainen. Sävellykset Ari Ismälä, kitara Aki Väkevä, dramaturginen ohjaus Marja Louhija, valosuunnittelu Jari Rinne. Kantaesitys Kouvolan teatterissa la 17.10.2009.

Kouvolan teatterin näyttelijä Raimo Räty esitti 25-vuotistaiteilijajuhlassaan tyttärensä kirjoittaman monologin Melkein valmis. Monologi oli vaikuttava ja niin oli esityskin. Onneksi olkoon molemmille!

Esitys alkoi rauhallisesti, Räty puhui tekemättömistä töistä, kuinka miehen aina pitäisi ja pitäisi, pitäisi tienata enemmän ja pitäisi olla enemmän kotona. Rimpuile siinä sitten.

Monologissa kuvattu mies oli keski-ikäinen toimitusjohtaja, menestynyt mies, menestynyt kaikkialla muualla paitsi perheessään. Poikiensa kanssa mies ei osaa olla, vaimosta nyt puhumattakaan. Tavallisen oloinen ja näköinen sairaanhoitajavaimo onkin tahra miehen julkisuuskilvessä.

Koska mies on menestynyt, hän kuuluu piireihin. Vaikka hän ei pidä teatterista eikä lukemisesta, hän teeskentelee että pitää. Vaimo onneton ei tyhmyyttään ymmärrä edes teeskennellä taiteiden rakastajaa. Erityisen huvittava olikin Rädyn imitoima paikallinen taidekeskustelu.

Mies kuuluu piireihin, hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Hän tietää niin paljon sisäpiirin asioita, että ei häntä voida kammeta pois mahtipaikaltaan. Siinä nimittäin kaatuu silloin muutama muukin.

Vaikuttava oli myös juuri tähän asiaan liittynyt laulu Tähän kaupunkiin katson kuin peiliin. Esityksen muutkin laulut olivat yksinkertaisen konstailemattomia, sekä sanat että sävel oli tehty juuri tiettyä asiaa varten ja asia välittyi.

Erityisen liikuttava oli kuva menestyneestä miehestä yhdessä poikiensa kanssa. Poika onneton kun ei ymmärtänyt, että pianonsoitto ei sovi miehiselle miehelle. Jostain syystä tämä asia oli miehelle erityisen tärkeä, niin tärkeä että hän jopa löi.

Selviääkö esityksen lopulla, miksi tämä asia oli hänelle näin tärkeä? Ainakin monologin kuvaamalla miehellä on salaisuus. Hänen suhteensa pätevät sanonnat: Se on itse, joka muita haukkuu. Tai itsestään se paha pappi saarnaa.

Melkein valmis oli monella tavalla kiinnostava monologi. Näyttelijän ja kitaristin lisäksi esitykseen kuului kaksi tuolia ja vaatetanko. Kyseessä oli ikään kuin miehen aamu, hän pukeutui päivään ja samalla kertoi elämästään.

Toivottavasti esityskertoja tulee lisää, sillä en usko että suunnitellut viisi esitystä riittävät. Ensi-iltayleisö ainakin oli niin innokas taputuksissaan, että ei malttanut kuunnella lopun kitarasooloa.

Ritva Sorvali

Isän kaipuuta Rasmuksessa

Astrid Lindgren, Rasmus ja kulkuri. Rasmuksena Seppo Välinen, kulkurina Markku Kekki.

Ohjaus Anssi Valtonen (vier.), skenografia Kirsi Kunelius, musiikki Ari Ismälä, koreografia Seppo Välinen ja Veli-Matti Karén. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 28.4.2005.

Kouvolan teatterin uusi lastennäytelmä ”Rasmus ja kulkuri” alkaa suorastaan mahtavalla lastenkotikohtauksella. Pojat kinastelevat ja uhittelevat selän takana neiti Haukalle, mutta pelkäävät tätä edessäpäin. Tämä kohtaus on niin herkullinen, että aikuinenkaan ei meinaa penkillä pysyä.

Kun Rasmus sitten karkaa lastenkodista ja lyöttäytyy yhteen kulkurin kanssa, niin intensiteetti aluksi hieman laskee. Tarinaan tulee juonenkuljettelun sävy, kun seudulla liikuskelee pankkiryöstökaksikkokin. Loppuaika meneekin paljolti pankkiryöstäjien sekä Rasmuksen ja kulkurin peräkkäinjuoksuihin. Kolmantena juoksijajoukkiona ovat tietenkin poliisit.

Loppupuolen piristysruiskeena ryystää kahvia Tytti Vänskän esittämä Pikku-Saara -niminen eukko. Tämä hullunkurisesti keinuen kulkeva eukko on niin mainiosti puettu ja maskeerattu, että häntä olisi katsonut vaikka koko illan. Eukon ainokainen repliikki taisi tulla turhankin moneen kertaan sanottua, mutta kaikessa monimielisyydessään se oli herkullinen.

Rasmuksessa puhutaan orpoudesta, äidin kaipuusta, isän kaipuusta, kodin kaipuusta.

Lastenkodin pojat odottavat, että joku rupeaisi heille äidiksi ja isäksi. Tämä oman äidin ja isän ikävä on alkukohtauksessa suorastaan kouriintuntuvaa. Kodinkaipuu säilyy eräänlaisena punaisena lankana koko esityksessä, vaikka välillä siitä loitonnutaan pankkirosvojen jahtaukseen.

Jossain vaiheessa tulikin mieleen, että oliko pankkirosvoaihe ollenkaan tarpeellinen tässä näytelmässä. Luultavasti kulkurin elämäntapaa olisi voinut kuvata muullakin tavoin. Kun pankkirosvoaihe oli mukana, niin tässä oli ikään kuin päällekkäin kaksi tarinaa. Poliisit olisivat voineet olla mukana näytelmässä ilman pankkirosvojakin, etsimässä Rasmusta.

Lähes kaikilla näyttelijöillä oli useita rooleja. Vain Seppo Välinen Rasmuksena ja Markku Kekki kulkurina esittivät yhtä roolia. Sirkka Seittu oli ankara neiti Haukka, herttainen rouva Helminen, iloinen tarjoilijatar ja lopuksi vielä leppyvä Martta. Tytti Vänskä uhitteli ensin Riittana, ynseili sitten palvelijana ja lopuksi riemastutti Pikku-Saarana.

Harri Penttilä esitti ensin Iso-Pekka orpoa ja sitten kömpelöä poliisia. Veli-Matti Karén oli ensin laiha orpo ja lopuksi ylipainoinen poliisi. Kapellimestari Ari Ismälän piilevät näyttelijän kyvyt pääsivät esiin siniverisen orvon osassa ja sitten vielä salaviisaana nimismiehenä.

Miesrooleja näytteli myös Jaana Raski laihana karamellikauppiaana ja rosvopäällikkönä. Parivaljakkona hänellä oli Nina Petelius-Lehto karamellikauppiaan rouvana ja toisena rosvona.

Karamellikauppiaspariskunta vain käväisi näyttämöllä ja rosvojen rooliin kuului lähinnä pakoilla poliisia, joten nämä roolit eivät tarjonneet kovin paljon materiaalia näyttelijöille.

Rasmus ja kulkuri on puhdassydäminen lastennäytelmä, jossa on ajateltavaa myös aikuiselle.

Kouvolan teatterin näyttelijät esittivät sen kaiken kaikkiaan riemastuttavasti.

Äänirosvo kiinnostaa aikuistakin

Alan Ayckbourn, Äänirosvo. Ohjaus Arimo Haltsonen. Ensi-ilta Kouvolan teatterissa 10.5.2008.

Kouvolan teatterin uusi lastennäytelmä Äänirosvo pitää myös aikuisen pihdeissään. Erityisesti näytelmän alkupuoli eteni niin mielenkiintoisesti, että odotin koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Toisen puoliajan huoneissa juoksentelu oli ehkä hieman liian pitkä, mutta aivan esityksen loppu veti taas puoleensa.

Näytelmässä 8-vuotias Susanna asuu yhdessä äitinsä ja koiransa kanssa.  Susanna ja Helge-koira tarkkailevat aikuisten elämää. Naapurissa asuu herra Pennanen ja kauan tyhjillään olleeseen toiseen naapuriin muuttaa herra Ääninen. Ja sitten alkavat äänet kadota. Pennasen ääni katoaa ja sitten katoaa Helgen haukku.

Juonta kuljetetaan lähinnä kahden kertojan avulla. Sirkka Seittu ja Jaana Raski esittävät kertojia. Nina Petelius-Lehto Susanna-tyttösenä on taas raikas ja topakka tytöntyllerö. Petelius-Lehdon tyttö seisoa töröttää vahvasti kahdella jalalla ja pyörähtelee kohtauksesta toiseen kuin pikkutyttö konsanaan.

Helge-koiran rooliin on saatu sirkuskoulu Bravuurin akrobaatteja. Roolissa vuorottelevat Julia Sippu ja Jatta Borg. Niinpä Helge heittää kuperkeikkoja ja tekee innostuessaan muitakin näyttäviä hyppyjä esityksen piristeeksi. Elina Ylisuvannon esittämä äiti hössöttää syömisistä ja nukkumisista kuten äideillä on tapana.

Naapurin juopotteleva ja entiseksi oopperalaulajaksi itseään tituleeraava herra Pennanen on mielenkiintoinen tyyppi. Markku Kekki Pennasena huojahtelee kotiinsa aina illansuussa pikkutuiterissa. Susanna ja Helge käyvät tapaamassa naapuria ensisijaisesti suklaakakun toivossa.

Ilmo Ranteen herra Ääninen on satumainen ilmestys. Hän on puettu kuin ruhtinas ja sellaista hän esittääkin. Jostain syystä hän haluaa varastaa ääniä. Äänet ovat kiinnostava varkauden kohde, mutta miksi herra Ääninen haluaa niitä varastaa, siitä näytelmä ei ymmärtääkseni kertonut. Odotin, että lopussa paljastettaisiin Äänisen motiivi.

Esityksessä pelataan jonkin verran hidastetuilla kohtauksilla ja jopa koko tilanteen pysäyttämisillä. Nämä tuovat esitykseen tyylitellyn sadun tuntua. Sitä toi tietenkin myös kertojien käyttö. Näiden lisäksi myös äiti kertoi satuja Susannalle ja Helgelle.

Mutta miten herra Äänisen talon tutkimisen olisi voinut toteuttaa vähemmillä rakennelmilla ja samalla ikään kuin tyylitellymmin? Ehkä pelkillä valoillakin olisi voinut luoda paikkoja. Se että lapset otettiin mukaan päättämään kulkusuuntaa ja samalla juonenkulkua, toimi hyvin ainakin ensi-illassa.

Kokonaisuutena Äänirosvo on mielenkiintoinen näytelmä ja Kouvolan teatterin toteutus siitä pääosin onnistunut. Esitys kestää lähes kaksi tuntia, joten aivan pienille lapsille se saattaa olla liian pitkä.

Ritva Sorvali