Kotiapulaisena, myyjänä, toimistotöissä, opettajana

Työurani alkoi vuonna 1963, sinä syksynä jolloin Kennedy ammuttiin. Siivosin tuolloin järvenpääläisen opettajaperheen asunnon aulaa, kun perheen isoisä uutisia katsoessaan pomppasi ylös tuolistaan ja sanoi: Ei voi olla totta. Hän katsoi Kennedyn ampumisuutista.

Opiskeluaikanani (iltaoppikoulu, yliopisto) olin töissä eri kaupoissa ja toimistoissa. Opiskelun loppuaikana hakeuduin Helsingin työväenopiston opettajaksi ja tällä alalla olen pysynyt yli 30 vuotta.

Kansalaisopisto on näköalapaikka kaupunkiin. Opiston ryhmiin tulee ihmisiä kaikilta elämänalueilta, kaikista ikäryhmistä. Kansalaisopistoon on matala kynnys, opisto voi olla esimerkiksi jollekulle lähes ainoa viikottainen menopaikka. Olen ylpeä mahdollisuudestani olla töissä tällaisessa laitoksessa.

Lukuisia kertoja olen iloisesti yllättynyt, kun ryhmäläiseni keksivät ratkaisuja milloin mihinkin ongelmiin. Keskustelemme yhdessä kirjallisuudesta, teatterista, kirjoittamisesta tai historiasta. Koska kukaan ei yleensä suorita mitään tutkintoa, jonkin muun kuin suoritusmerkinnän saannin pitää vetää ryhmäläiset yhä uudelleen tunnille. Mikä on se jokin muu? Mikä pitää ryhmän koossa kevääseen asti?

Koen asian niin, että tunneilla pitää tapahtua jotakin. Ryhmäläisten pitää kokea, että juuri niin, noinhan se onkin. Totta. Asioita voi katsella myös tuosta näkökulmasta. Heidän pitää myös kokea, että he itse keksivät nuo asiat. Tunneilla pitäisi joka kerran tapahtua ainakin pieni aivomyrsky. Näin pitäisi, mutta ehkä aina ei näin tapahdu.

Opettajana koen, että minulla on suuri vastuu ryhmäläisten myönteisen omakuvan vahvistamisessa, positiivisen elämänasenteen vahvistamisessa, elämänuskon lisäämisessä ja opiskelutaitojen lisäämisessä. Kaikkea ei suinkaan ole vielä keksitty, vaan me yhdessä keksimme koko ajan lisää.