Varoitus: tämän tekstin lukeminen spoilaa kokemuksen elokuvaan meneviltä (ja sen jo nähneiltä joka tapauksessa loppuillan).
Kävin viikko sitten katsomassa maailmallakin kohutun Suomi-filmin Rare Exports. Astuin saliin aivan pystymetsästä, tutustumatta etukäteen taustalla vaikuttaviin Helanderin lyhytelokuviin tai edes kritiikkeihin. Kauhukomedian vaativassa mutta valitettavan ylenkatsotussa lajissa elokuva oli positiivinen yllätys. Tästä tulee klassikko! Nuorenpuoleinen yleisö suorastaan mylvi käsikirjoituksen runsaille kirosanoille, jotka itsetarkoituksena tosin ennen pitkää alkoivat syödä toisiaan. Tämä elokuva olisi hauska nähdä ainakin saksaksi dubattuna: alkuperäisen version jäyhää karkeutta on vierailla kielillä mahdoton tavoittaa. Elokuva on niin äijä, ettei poroissakaan mahda olla yhtään naaraspuolista.
Epäjohdonmukaisuuksien bongaaminen on aina osa katselunautintoa. Tällä kertaa esimerkiksi helmipöllön puputus joulukuisessa tunturissa toi hymyn huulille. Puoliväliin asti luulin, että tarina sijoittuu tarkoituksella 1970-luvulle, sen verran tutun näköisiä kohteita tuli vastaan lavasteissa ja puvustuksessa – osan tunnistin ehkä jopa omasta garderoobistani. Ilmeisesti tarkoitus kuitenkin on pitää pilkkanaan arktisen alkutuotannon parissa kamppailevaa väestönosaa?
Ja olihan siinä kauhuakin, tosin hieman odottamattomassa kontekstissa. Elokuvan ikäraja on 13 vuotta ja hyvä niin: sen verran alitajuntaan työntyvä näky alastomat vaarit ovat harppoessaan silmät kiiluen kohti viatonta pikkupoikaa. Vanhusten kaikki karvoitus on muuten siirretty naaman alaosaan.
Hankikohtausten ukkelianimaatiot ovat tämän filmin heikoin kohta. Ne eivät oikein kestä katsomista valkokangaskoossa, mutta ehkä niillä saadaan se tarvittava lastenelokuvamaisuus lystikkääseen joulusatuun. Jouluperinteitä sinänsä tässä pannaan halvalla edestä ja takaa, kuten lämminhenkisen jouluelokuvan traditiotakin. Tämän jälkeen joulupukkeja katsoo ihan toisin silmin.
Loppukohtaus sisältää järkyttävän viittauksen lähiaikoina puheena olleeseen eläkeiän nostoon, elinikäiseen oppimiseen ja uudelleenkouluttautumiseen, kun manalasta nousseista mykistä dementikoista leivotaan tuottavia kansalaisia. Lisäksi näytetään, kuinka joulupukkien pakkaaminen kontteihinsa ratkaisee päälleen kääntyneen väestöpyramidin ongelman.
En jäänyt seuraamaan lopputekstejä, mutta toivon niissä lukeneen ”Eläkeläisiä ei vahingoitettu elokuvan teon aikana”. Porot varmaan päätyivät kuvausryhmän kanttiiniin.