Kasvissyönnin aloittamisen täytyy elämänmuutoksena olla jotain uskoontulemisen ja raitistumisen välimaastosta. Toisaalta siinä on valaistumisen ja omantunnon puhdistumisen vivahteita, toisaalta jatkuvaa oman toiminnan tarkkailua ja valintojen tekemistä päivä kerrallaan. Joillakin harvoilla ilmenee myös matkasaarnaamisen ja syntisten käännyttämisen elementtejä. Mutta yksittäisen henkilön muutos alkaa sisältäpäin, ei painostuksesta.
Kasviksia olen aina syönyt paljon ja ahneesti. Nimenomaan vihanneksia; hedelmiä tuskin lainkaan. Neljän vuoden ajan rakensin päivän kaksi pääateriaa lihan ja kasvisten varaan hiilihydraatteja vähentäen. Sitten jotain naksahti päässä ja alkoi ilmetä tarvetta uusiin linjauksiin, ehkä multimedia-aivopesun ansiosta. Olen nimittäin viime aikoina vähentänyt lihansyöntiä tuntuvasti. Joulun alla luovuin kokonaan sianlihasta, josta en koskaan muutenkaan ole pitänyt ja joka kyläpaikan joulukinkun hahmossa ruumiillistui sopivaksi boikotointikohteeksi. Tämän semitistisen kannanoton jälkeen kanansyöntikin alkoi vaivata, ja nyt pystyn jo kieltäytymään eteeni katetusta koipireidestä. Suurempi ongelma on tilanteen selittäminen kokille…
Kyllä, lähiaikojen tuotantoeläinkohuilla on ollut osuutensa yllättävässä asennemuutoksessani. Uutiset ovat syövyttäneet alitajuntani mannerjäätikköä altapäin niin, että lihatiskin ohittaminen alkoi sujua kuin itsestään. Päässäni ei kaikunut mylvintää teurastamolta tai piipitystä häkkikanalasta. Ilmastonmuutosjutut ja paheellinen rehuntuotanto eivät ole vaikuttaneet kulutustottumuksiini, ja soijaa kohtaan olen edelleen epäluuloinen. Kun siinä on niitä GEENEJÄ >:D
Prosessi on kenties vasta alussa, enkä tiedä, minne se päätyy. Tavoitteenani ei ole täysiverinen veganismi, koska se tekisi monista tilanteista tavattoman hankalia ja fanaattisuuteen taipuvaisena en uskalla tätä askelta ottaa. Päivittäin syön edelleen neljä siivua kalkkunaleikkelettä aamuleivän päällä, ja tästä rituaalista luopuminen saattaa osoittautua mahdottomaksi. Myöskään maitotuotteiden kulutukseni ei ole vähentynyt, ja vapaan kanan munat pyörähtävät taas ensi viikonloppuna ystävänpäiväkakkuun.
Proteiinin vanhana ystävänä olen alkanut syödä kalaa melkein joka päivä. Säilykkeistä ja kirjolohista en nyt viitsi puhua mitään… mutta itse pyydystetyn järvikalan käyttöä en häpeä enkä tuomitse. Riistaakin söisin, jos kiinni saisin. Pohdinnoissani nousee toistuvasti esiin eläimen elinkaari: kaikki kuolevat kuitenkin, mutta lohdullista on sentään, jos sitä ennen saa elää lajityypillisen elämän. Vaikka sitten matikkana Päijänteen pohjamudissa tai porona sääskisillä jäkäläkankailla.
Toinen pointti on tuotannon päätarkoitus. Jos joka tapauksessa neulon villapaidan, onhan villan valmistajallekin jotain viime kädessä tehtävä. Sama juttu maitotuotteiden kanssa. Jos lihantuotanto on ikään kuin sivutuote prosessissa, sen syönti on pienempi paha kuin tuottaa koko eläin vain lihassolujen takia. Suhteeni metaania piereviin märehtijöihin kiikkuu vielä vaakalaudalla. Toistaiseksi hiipuva lihanhimo ei ole ajanut minua uhrilampaan kankkuun. Edelleen mietinnän alla on myös luomulihan käyttäminen. Olisihan sääli poistaa päivälliskutsujen repertuaarista joukko huolella opettelemiani liharuokalajeja?
Mikä pahinta, minulla on objektiivisesti mitaten täysin hyödytön saksanpaimenkoira, jonka väitetään kuluttavan luonnonvaroja, lähinnä kai viljelypinta-alaa, saman verran kuin sitimaasturi. Koiraraukka on tästä kovin järkyttynyt ja yrittää hyvittää syntinsä lipomalla vegaanista hernekeittoani. Se ei kai tiedä, että sen jokapäiväinen kuivaruoka on valmistettu teuraskanojen tähteistä…
Mutta jos joku aikoo tulla tästä apokalyptisestä nelijalkaisesta paheestani nalkuttamaan, hänen on parasta itse olla mallioppilas, joka ei autoile, lennä, lisäänny, tupakoi eikä juo kahvia.