Erehdyin eilen katsomaan Liv-kanavan turkisdokumentin Kill it, Skin it, Wear it, joka romutti yöuneni ja mielenrauhani tehokkaammin kuin mikään, mitä olen aiemmin nähnyt. En ollut halunnut ajatella tai uskoa, että eläinten olot voivat olla niin huonosti. Mutta ne ovat epäilemättä vielä huonommin, kuin pystyn käsittämäänkään. Sydämeni särkyy, kun mieleeni palaavat jyrsityt raajat, puhjenneet silmät ja nahattomina kiemurtelevat ruumiit. Materiaalia oli koottu eri maista. Ylellisiä turkiksia rakastavassa Englannissa itse turkistarhaus on jo saatu kiellettyä, mutta mitä idemmäs Euraasiaan – ja lopulta Tyynenmeren ylikin – mennään, sen enemmän tarhoja ja kidutusta sieltä löytyy. Barbaarisessa Kiinassa ei eläinoikeusliikkeestä ole ilmeisesti kuultukaan. (Ai niin, eihän siellä pahemmin ole ihmisoikeuksiakaan.)
Kuulenko jo paheksuvaa suiden napsetta, kun kerron arvostavani enemmän eläin- kuin ihmiskuntaa? Eläimet ovat olleet täällä ennen meitä, ja epäilemättä ne – tai ainakin jotkin mutatoituneet lajit – jäävät planeetalle myös meidän jälkeemme. Häpeän kuulua tähän moraalittomaan valloittajalajiin. Mutta minunkin käteni ovat tahriutuneet turhakeuhrien vereen. Omistan useita alkuperältään epämääräisiä turkisesineitä minkkikorviksista punaketun taljaan. Ensimmäisenä sovitustekonani hävitän tänään kettuhupullisen kanivuoritakkini, joka on pitänyt minut lämpimänä monina talvina mutta jonka vaatimaa hirvittävää kärsimystä en nuorempana tullut ajateelleksikaan. Mummovainaani nelisenkymmentä vuotta sitten valmistetusta, toivoakseni melko eettisesti tuotetusta lammasturkista en kuitenkaan voi luopua. Se on suvun Musta Lammas. Komerossa.
En hyväksy anarkiaa tai yksityishenkilöitä vastaan hyökkäämistä. Vähemmän provosoivilla keinoilla päästään varmemmin päämääriin. Mutta kunnioitan suuresti vegaaneja ja maltillisesti toimivia eläinoikeusaktivisteja, koska he ovat uskossaan niin paljon vahvempia kuin minä. Minä, joka yritän ostaa puhdasta omaatuntoa säälittävästi boikotoimalla häkkikanaloita ja eläintarhoja.