Kyllä, olen edelleen hulluna Alien-sarjan elokuviin. Aiemmin kirjoitin arvioni saagaan väljähkösti liittyvästä Prometheuksesta (2012). Tänään oli vuorossa sen jatkoksi upouusi Alien – Covenant, jonka iltanäytöksessä kävin serkkuni – ja tietysti suklaapähkinöiden – kanssa. (Elokuvia on jo niin monta, että niitä on alettu nimetä avaruusalusten mukaan. Juokseva numerointi ei kerta kaikkiaan onnistu kaikki kököt Predator-pätkät ja risteytykset mukaan lukien.)
Elokuva sijoittuu ensi vuosisadan alkuun. Aikajana on niin monimutkainen, että Sigourney Weaverin paluusta valkokankaalle voimme vain uneksia. Filmi itse on vihdoin siirtynyt arvomaailmassaan tälle vuosituhannelle. Käsikirjoitus on irtaantunut, tosin vähän päälleliimatusti, heteronormatiivisuudesta samoin kuin hahmot suojavarusteistaan. Androideihin tulee yhä kiehtovampia käyttöjärjestelmiä, ja Michael Fassbenderin hahmon itserakkauskin saavuttaa aivan uusia tasoja. Ilahduttavaa on myös nähdä, että tulevaisuudessa odottavat yhä uudet uusiutuvan energian muodot avaruuslentojenkin käyttöön.
Miehistö ei ole todellakaan vaivautunut katsomaan sarjan edellisiä osia, sen verran huolettomasti he suhtautuvat tuntemattomaan planeettaan ja sen geenimanipuloituihin elämänmuotoihin. Juonenkäänteet ja veikeät mutta kovapäiset lemmikit vilistävät sellaista vauhtia valkokankaalla, että katsoja kaipaisi joko toisen katselukerran, extended-version tai kommenttiraidan ymmärtääkseen kaiken näkemänsä. Ridley Scottin kannalta on myös traagista, että elokuvan aikana katsojaa (ainakin kaltaistani) enemmän naurattaa kuin pelottaa.
En tiedä, oliko hento Game of thrones -alluusio joukkokohtauksessa vain vilkkaan mielikuvitukseni (ja seitsemännen kauden odotuksen) tuotetta, mutta ainakin Terminaattorin parikin osaa tulee helposti mieleen eräässä toisessa kohdassa. Dialogi puolestaan pääsee astetta syvemmälle filosofiselle tasolle etsiessään edelleen elämän syntyä ja sen tarkoitusta. Tunteelliset kodinkoneet tuntuvat olevan meistä enää vain klikkauksen päässä.
Loppu jättää jälleen mahdollisuuden äärettömälle määrälle jatko-osia. Ovatko ne enää tässä vaiheessa tarpeen, onkin toinen kysymys. Trailerien katsominen voi spoilata osan katseluelämyksestä, joka monilta osin perustuu vanhojen osien parhaiden jippojen kierrätykseen. Trailereista paras on kuitenkin prologi, joka muodostaa elegantin sillan tämän ja edellisen osan välille. Suosittelisin filmiä surrealistisen avaruusscifin ystäville riippumatta siitä, onko nähnyt edellisiä osia vai ei.
PS Rahanarvoinen vinkki: Plussa-korttia näyttämällä keskiviikon näytöksistä saa Finnikinossa mukavan alennuksen.